Pikkusukka ja pikku Wee

Netistä lainattu On aivan järkyttävää tällaiselle sokeririippuvaiselle ihmiselle yrittää olla ilman sitä. Ihan vastaavia oloja, kuin aikoinaan, kun tupakanpolttoa lopetteli. Mieli tekee kokoajan, jostakin sitä tulee näkyviin jotakin herkkua, kun ei pitäisi. Tänään olen jo korvannut armottoman makeanhimon juoksulenkillä, kaksi kertaa tehnyt puolen tunnin lihaskuntotreenit ja kertaalleen nyrkkeillyt miltei puolituntia kovilla sykkeillä. Tuo auttaa hetkeksi... Äsken likka päätti äitinsä riemuksi leipasta Sasherkakkua... Voi tuota suloista suklaan tuoksua, joka leijuu ympäri kotia. On tämäkin. Tekemistäkään en oikein enää keksi. Olen siivonnut, tampannut matot, haravoinut pihaa, pessyt uunia, pyykkiä laitellut, lakanat vaihtanut, voi elämän kevät sentään. Ja tiedänhän minä, että se pahin makeanhimo tosiaan helpottaa noin vartissa, mutta kuinka sen kestää... Äsken napostelin paprikaa ja kurkkua, kattelen Gordonin kokkiohjelmia kuola valuen lattialle asti varmaankin. No nyt koete

Netistä lainattu ...tänä aamuna astuin jälleen siinä kahdeksan aikaan, joka aamuiseen hautajaissaattueeseen. Kävelen käytävää keskikohdalle, jossa koitan ehtiä tarttumaan kaiteeseen, ennen kuin kyseinen liukasteleva kulkupelini nytkähtää liikkeelle. Minua tuijotetaan, olen rikkonut sääntöjä, käytän värillistä talvivaatetusta. Aamulla jäin taasen katselemaan kanssamatkustajiani bussissa. Seisoskelin ja ihmettelin tätä outoa ankeutta, joka valtaa suomalaisen ihmisen talviaikaan. Bussissa vilkuilin ympärilleni, etsin edes yhtä väriläikkää, juu löytyihän se vierestäni. Mies tumman farkunsinisessä takissaan. Toisella puolella käytävää istui joku toinenkin poikkeus, tummanruskea nahkatakki. Laskeskelen ihmisiä. Etuosassa istuu kolmetoista naista, muutama mies. Osa seisoo keskikäytävällä,  yksi on yhteistä. Ankeat ilmeet ja erimalliset, mustat talvipalttoot. Tunnelma on, kuin hautajaissaattueessa, väritystä myöten. Siinä kelailen syytä tähän runsaaseen väriskaalaan? Johtuukohan se