Ethän kopioi kuvia ilman lupaamme, toivoo Pikkusukka ja sen äiti.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Loma loppuu....mikä loma?

Eilen pohdin, kun salilta kotiuduin rankan reenin jälkeen Apulin kanssa(joka olisi kotihommia tehnyt, sen tiedän), että miksi ihmeessä pidän edes lomaa? Toki Vernuli soitti minulle matkalle, kun olin kotiin tulossa, että voiko laittaa ruoan alulle, en uskaltanut antaa lupaa, ettei koko talo pala. On kuitenkin sen verran pieni ja vähän laittanut ruokaa.
Kotona odotti kaikki tiskit, pyykit ja muut hommat leväällään. Neljä isoa ihmistä talossa ja yksi pienempi, kaikki röhnöttävät olkkarin sohvilla, syövät ja tuijottavat sekä telkkaria, että puhelimia?!?! Juuri olin illalla sanonut, että meillä EI syödä olkkarissa!
Kenellekkään ei ollut tullut mieleen laittaa tiskejä koneeseen tms.
Toissapäivänä toin 8-litraa tuoremehua ja saman verran laktoositonta maitoa kaupasta, yksi vajaa tölkki oli kaapissa maitoa tänä aamuna ja mehua saman verran. Kuinka vaikea on juoda janoonsa vettä??
Samaten ruoan suhteen. No tänä aamuna ilmoitin, että tänään en laita ruokaa, en tiskejä tms.
Keksikööt itse ruokaa itselleen, pienimmälle sitä on vielä eiliseltä jäljellä. Maito on aika finaalissa, vettä tulee raanasta onneksi. Meille aniharvoin ostetaan mehuja, koska en keksi mitään järkevää syytä, miksi pitäisi juoda sokerilla ja makuaineilla värjättyä vettä. Mutta tällä kertaa perheen iskä löysi hyvän tarjouksen ja nuo osti.
Olen päättänyt, että mun lomat eivät ole enää vapaita, en pidä enää lomia, olen sitten töissä.
Ihme palvelua odottavat nuo muksut...
Tässä vielä kuva Miisukan kevät vaatetuksesta, ainakin osittain. Talviset on vielä ainakin kengät ja kintaat.


keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Herra Kädelläsi....

Uneen painan pään, kutsut ystäväsi lepäämään, käsi minut kantaa uuteen elämään, ikirauhan antaa, valoon jään....

Aikaa on kulunut, paljon. On ollut kiirettä, no huono selitys, tiedän.
On ollut kaikkea ja kaikennäköistä.
Olen väsynyt, olen kiukkuinen, olen ilmeisesti jonkin sortin kaatopaikkakin kaikkien ihmisten murheille.
Olen ollut sairaana, olen ollut sairaalassa, olen taistellut yhden lapseni hoitoon pääsystä, tuesta ja avusta. Hän on väsynyt tähän kaikkeen, lääkärit pyytelevät anteeksi, että hoitoon pääsy viivästyy. Mitä se auttaa?
Ihmiset soittelevat ja soittavat, ovat valmiita neuvomaan, kuinka pitäisi elää tai olla.
Tiedän, että olen erittäin hyvä piilottamaan sen, miltä oikeasti tuntuu. Ei sitä kukaan tiedä tai näe. Kun on tällaista "kulissia" pitänyt niin kauan, on siitä naamiosta vaikea luopua.
Kun kukaan ei tiedä, mitä sun sisällä oikeasti on, kukaan ei tietenkään osaa suodattaa sitä mitä sinulle lisää tuuppaa.
Aina välillä on murtumispiste hyvin lähellä. Olen erittäin pitkäpinnainen ihminen, mutta nyt olen tässä hermostunut aika monelle ihmiselle lähipäivinä. Tästä tiedän, että olen aivan sairaan väsynyt.
Muistan miettineeni, kun päälääkärin vastaanotolla joskus muutamia vuosia sitten istuin, kuinka hekään eivät näe tänne taakse. Kuinka helppoa on pitää se tietty rooli ja kuori. Eikö heidän nimenomaan pitänyt olla ammattilaisia ja saada jotakin tolkkua johonkin. No ei saatu. Lähinnä surkuttelua siitä, kuinka paljon on joutunut kokemaan ja näkemään ja tekemään.
En sitten itse sitä tiennyt ennestään??!!??


Tällä hetkellä olen kiitollinen siskolleni, joka asuu kaukana, mutta sai minut pitkästä aikaa nauramaan puhelimessa niin, että vedet valui silmistä ja nikottelin sängyllä.
En muista, koska olisin nauranut noin makeasti. Kiitos rakas A <3 Laitahan sitten itsellesi soimaan Tehosekoittimen Maailma on sun ;) Se on ihan sulle tarkoitettu biisi edelleenkin....

Kun on ollut oikein kovasti tuskainen olo, olen lähtenyt kävelylle, laittanut luurit korville ja Tommi Kaleniuksen versioita tutuista lapsuuteni virsistä kuunnellut.
Niin, olen minäkin joskus pienenä ja nuorempana ollut kohtuullisen ahkera kirkossa kävijä.
Jonkinmoiseen Jumalanpelkoon rakkaan, jo edesmenneen isoäitini(voi, kuinka onkin nyt ikävä sinua ja sinun neuvojasi) kasvattama.
Jollakin lailla edelleen saan lohtua näistä virsien sanoista.
En kaikesta tänne nyt halua kirjoittaa, mitä on tapahtunut, mutta minut tuntevat, lähimmät tietävät kyllä.

On hiihtoloma, tupla-antibioottikuuri alkaa olla lopuillaan, elämä voittaa pikku hiljaa, taas, onneksi...
Kovasti koetellaan...
Mihinkään ei tälläkään lomalla päästy, mies on töissä ja me lasten kanssa kotona.
Lomaa kaiketi tämäkin on tavallaan. Ainakin väsyneille lapsille, jotka kovasti uurastavat kouluissaan ja PikkuMiisukka eskarissa :)
Mun pieni tahtopakkaus halusi jälleen eilen, että hiukset leikataan lyhyiksi ja sellaiset hänellä nyt sitten on

"Ne sanoo mä oon keijukainen. Ne sanoo mä en totta oo. Mä oon joku outo tulokas, uusi asukas, niin ne puhuvat. Ne sanoo mä oon menninkäinen. En lihaa enkä verta oo. Mul on vähän noidan kykyjä, velhonäkijä, niin ne puhuvat. Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi. Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy. Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen. Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy. Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen. Ne sanoo että maiset murheet ei paina mua ollenkaan. Ne puhuu siitä silmät palaen, tieto salainen ympäröi mua. Ne näkee kyllä kyyneleeni, mutt ne ei tule halaamaan ja lapsille on helppo sanoa tuntemattomia täytyy varoa."

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Sininen hetki

Bussilla köröttelin töistä kotiin. Katselin kaunista lumista maisemaa ja hitaasti pimenevää iltaa. Aamulla oli pimeää, kun töihin lähdin ja taas oli pimeää, kun töistä palasin kotiin.

Tuolta bussipysäkiltä, kun kävelin kotiin päin, alkoi olla se, niin kutsuttu sininen hetki. Järven jäällä oli utuista lunta, joka kimalteli, kuin miljoona timanttia.
Puiden varjot piirtyivät tummemman sinisinä lumeen. Niin kaunista. Pysähdyin hetkeksi ja vain nautin Tästä luonnon upeasta maiseman maalaamisesta.