Ethän kopioi kuvia ilman lupaamme, toivoo Pikkusukka ja sen äiti.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Palapelimekko

Unohdin laittaa kuvaa tästä ompeluksesta, eli palapeli mekkonen ja lisäksi tein leggarit, joissa oli toinen puntti pilkkukangasta ja toinen Aarrekidiä... Katson löydänkö kuvaa niistä :)

Leggareista ei löytynyt kuvaa, se siis myöhemmin :)
Täytynee katsoa, joskos tässä ehtisi ommella lisääkin...

Muistojen virtaa....

Tässä kotitöitä puuhaillessa alkoi hassusta virrata muistoja nuoruudestani mieleeni. Paljon asioita, joita olin haudannut jonnekkin syvälle mieleeni. Ajattelin kirjoittaa niitä ylös, ennen kuin unohdan ne taas.

Eräs pätkä palasi juuri mieleeni... Olen joku yläaste ikäinen, kuuntelen, kun keittiöstä kuuluu kovaa meteliä, on varmaankin ilta/iltapäivä ainakin.. 
Äitini huutaa jotakin ja hänen silloinen miehensä, rakkaan pikkusiskoseni isä karjuu jotakin... Nappaan siskoa kädestä kiinni ja juoksutan hänet mun huoneeseeni. Olimme muistaakseni leikkimässä olkkarissa joillakin pikkueläimillä. Pikkuveli tulee perässä.
 Seuraavaksi muistan, kuinka luen satukirjaa pikkusiskolle ja pikkuveljelleni huoneeni lattialla. Satu oli mun lemppari, muistan vieläkin... Kolme pukkia, nimeltään Mikko. Toisella korvalla kuuntelen koko ajan.
Kuuluu kova karjaisu keittiöstä ja minä tyypilliseen tyyliini pelkään, että äidille käy jotakin ja säntään keittiöön. Pistän huoneeni oven perässäni kiinni, pikkuveli jää lukemaan pikkusiskolle satua loppuun, luulisin..
Tuo pikkusiskoni isä, karjuu jotakin umpihumalassa. Minä koko hurjassa varmaan siihen aikaan 150cm pituudessani alan karjumaan hänelle niin kovaa, kuin kurkusta lähtee... Muistan vieläkin sanasta sanaan huutaneeni: Sinä saatanan homo et tasan tarkkaan koske mun äitiini. Äijä pomppasi pystyyn nyrkit tiukasti kyljissä kiinni, silmät hulluna palaen. Nousin hänen varpailleen ja jatkoin huutoani, tuijottaen ylöspäin suoraan silmiin tuota raivokasta, humalaista miestä.
Minä pöllö, kun en koskaan osannut pelätä oikeastaan mitään. Hän ei koskenut minuun sormellakaan, mutta paiskoi ympäriltämme kaksi keittiön tuolia palasiksi, yhdellä kädellä.
Jälkeenpäin miettien, olisin voinut olla märkä läntti keittiön seinässä, mutta koskaan hän ei minuun koskenut, äitiini kyllä sitten.
Jostakin tällainenkin muisto palautui mieleeni...
Äitini onneksi pääsi tuosta miehestä eroon ja hänellä on ihana mies ja lapsillamme ihana vaari <3 Ja toki nuorimmilla sisaruksillani ihana isä.

Tämä varmaan palaili mieleeni, kun olen kovasti miettinyt tässä lähisukulaisiani, kovasti olen surullinen, kun  pikkuveljeni ja meidän rakas isämme eivät ole oikein väleissä keskenään. Tiedän tämän olevan isälleni todella kurjaa ja surullista. Hän on varmasti hyvin samanlainen, kuin minäkin. Miettii ja murehtii kovasti asioita sisällään, vaikkei aina ääneen saa sanottuakkaan, kuinka pahalta tuntuu.
Minulle suku on tärkeä, perhe tärkein.
Olen kovasti pehmentynyt tässä vuosien saatossa ja juuri tänään äitini kanssa tästä puhelinkin puhelimessa.
En jaksa olla niin ehdoton asioissa, ei se kanna mihinkään.
On minulla edelleenkin todella vahvat mielipiteet ja seison vahvasti niiden takana, mutta en jaksa riidellä, kinastella ja väitellä. Pikkuasioista, joilla ei oikeasti ole mitään suurta merkitystä tässä elämässä. On niin paljon isompiakin ongelmia ja murheita.
Tässä hyvin läheltä saanut muutamaa sellaista seurata ja lisäksi muutaman todella läheisen ja rakkaan ystävän menettänyt.
 Elämä on aivan liian lyhyt riitelyyn. Koskaan ei tiedä milloin on se viimeinen päivä, kun voit soittaa isällesi tai äidillesi ja jutella hänen kanssaan.
Miksi pilata sitä? Meidän jokaisen olisi hyvä opetella joustamaan ja ajattelemaan, että olemme kaikki erilaisia, kaikista ei voi pitää, mutta toimeen voi tulla ja anteeksi antaa.
Ei ketään voi muuttaa, eikä ole tarvekkaan. On hyvä, että olemme erilaisia. Peiliin on aina välillä hyvä katsoa, itse kunkin....
Mukavaa viikonlopun jatkoa, palataan....

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Hyvää alkanutta vuotta 2016

Tätä uutta vuottakin tässä päässyt pyörähtämään jo tovi.
Töihin palailtiin tuossa loppiaisen jälkeen. Apuli aloitti viimeisen lukukautensa peruskoulussa.
Miisukka ilmoitettiin eilen eskariin. Voihan sniif, mihin tämä aika on mennyt. Mun pikkuinen...

Kovilla pakkasilla on meitä koeteltu tässä, kolmeakymmentä hipoen menty muutama päivä. Nyt on ollut "vain" -20-22-astetta. Ilkee jo mennä koirankin kanssa tuohon järven jäälle reippailemaan. On sen verran lauhempaa.
Kyllä se ikävästi niskaan ja naamaan ottaa, kun sopivasti viima käy, vaikka mitä päälleen pukisi.

Tältä aamulta järveltä. Aamulenkkiä herra kuonopään kera

Eiliseltä lenkiltä järveltä





Vähän tässä koitin ommellakkin, kun Miisukka halusi neuletunikan, jossa olisi hänen unilampaansa??!!??
Hänellä siis on tuollainen Pentikin unilammas, pupun lisäksi unikaverinaan.
Ärsyttävintähän tuossa oli se, että tuo silitettävä tukikangas ei tietenkään suostunut tarttumaan tuohon neulekankaaseen. Vaati pientä funtsaamista miten tuon saa tuohon suoraan aplikoitua...
Näyttää omaan silmään lähinnä teletapilta, mutta tytölle kelpasi :D
Ei se oikein koskaan luonnistu, kun vapaalla kädellä nopsaan piirtää...









Mutta pääasia, että tyttö oli ihan tyytyväinen. Tunikankin kaava oli jotenkin kummallinen. Ihme pötkylä. Tarvitsee vissiin vähän koittaa panostaa tuohon kaavojen suunnitteluun tässä.
Nyt aattelin katsoa, joskos kampaajalla olisi aikaa, veisin pikkusukan sinne. Hiuksia lyhentämään. Miisukalla on edelleen aika ohkaset hiukset johtuen pääasiassa niistä olleista kilpirauhasongelmista, mutta mittaa on alkanut tulla.
Olen aina leikkauttanut meidän tyttöjen hiukset lyhkäiseksi niin kauan, kunnes ovat itse kykeneviä niistä huolehtimaan. Minun mieltymyksieni takia ei tarvitse olla pitkää tukkaa. Laitan sitten omia hiuksiani, jos siltä tuntuu...
Muistan itse lapsena, kun äiti ja mummut ja vaarit halusivat, että minulla on pitkät hiukset. Se oli ihan karseaa. Inhosin hiusten pesua, harjausta ja laittamista. Omistan tällaisen vaaleanihmisen afrotukan, joka oli aina takussa, vaikka kuinka oisi harjannut. Olin tokalla luokalla, kun sain leikkauttaa hiukseni lyhkäisiksi ja voi sitä onnea :)
En halua lapsilleni samaa piinaa, koska eivät hekään siitä nauti, kun hiuksia harjataan ja laitetaan. Eivät ne ole mitään näyttelyesineitä...
Eli siis sitten vasta, kun itse osaavat/pystyvät ne harjaamaan, pidemmät hiukset kiitos.
Toki, jos haluavat pitää pidempänä, sitten olen sanonut, että pitää kestää se hiusten setviminenkin.
Miisukka ainakin haluaa itse, että hiukset leikataan lyhyemmiksi, samoin Vernuli pyytää säännöllisesti, että hiukset leikkautetaan.
Kahdella isommalla on nyt pitkät omasta tahdostaan. Meillä onneksi ei kellään ole koskaan ollut ongelma hiusten kasvu tai paksuus. Vernulillakin oli jo syntyessään hiuksia, vaikka useammalle jakaa... Kasvaa kohisten, kuin suomen metsät :D