Ethän kopioi kuvia ilman lupaamme, toivoo Pikkusukka ja sen äiti.

torstai 6. huhtikuuta 2017

nöyryys ja hiljaisuus on valtasi salaisuus

Jep, jep.... Uskonnollisilla laulun sanoilla jälleen aloitan kirjoituksen.
Jotkut sanat vaan kertovat niin hyvin tästä peruselämästä.

Tässä harkitsin kömpiväni peiton alle maaten, kello ei ole vielä paljoa, mutta jostakin syystä tänään vaan tuntuu kurjalta. Fiilis on ihan jostakin tuolta syvältä. Ei oikein tahdo saada millään sitä ylös nousemaan.
Kaikkea pitäisi tehdä, paljon. Koti kaatuu päälle, kaikki asiat, ihan sananmukaisesti.
Ei jaksa, ei innosta, ei huvita, mihinkään ei pysty tarttumaan ja vaikka pystyisikin, niin sitten kaikki kaatuu tähän iänikuiseen ajanpuutteeseen tai rahasta johtuvaan vastaavaan tilanteeseen...
Lannistunut on ehkä oikea sana. Yleensä olen aika positiivinen ihminen, kaivan, vaikka väkisin itseni ylös sieltä kuopasta, johon kulloinkin kapsahdan.

On niin toivoton olo, voimaton, kuten puhelimessa sanoin lapseni psyk.hoitajalle, ei minulla ole enää konsteja, ei yhtään. En tiedä enää mitä teen. Vältän aiheen ajattelua, varsinkin töissä. Aihe on niin arka, sattuu, ei pysty puhumaan. Tuntuu, että tukehtuu.. Ja aina ne kaikki toivottavat vain voimia ja jaksamista. Niin, paljon olen niitä saanut, suurilla voimilla minua on siunattu, isolla jaksamisella, kärsivällisyydellä ja kai sydämelläkin.

Tällä hetkellä tuntuu vain, että ne kaikki alkaa olla lopussa, rikki tai  lahjoitettu maailmalle.
Aamulla tuijottelin peilikuvaani ja tätä lahjaksi saatua vaalean ihmisen afrotukkaa(josta kuulemma siitäkin pitäisi olla iloinen, on kuulemma harvinaista) koitin saada jonkinmoiseen kuosiin, tajusin kuinka väsynyt olen. Kuinka paljon viimeisin kahden vuoden taistelut ovat minua vanhentaneet.

Olen aina tiennyt olevani se vahva äiti, olen ollut valmis ihan mihin vain lasteni vuoksi, hekin sen tietävät ja surutta välillä käyttävät hyväkseen. Se anteeksi annettakoon.
Mutta, kuinka pahalta tuntuukaan tajuta jälkikäteen, että et ole voinut lastasi suojella siltä kaikelta pahalta, siltä julmuudelta, mitä pieni lapsi on joutunut koulussa kestämään vuosikausia. Sitä joka on syönyt pienen iloisen lapsesi ja jättänyt tilalle miltei tyhjän kuoren. Välillä vilkaisen isoa julistetta, joka tuosta rakkaasta on seinällä, jossa hän nauraa lakki vinossa kameralle.
 Se sattuu, sattuu enemmän, kuin kukaan tietää. En pysty edes käsittämään, kuinka vahva tuo lapseni on, että tästä kaikesta huolimatta hän jaksoi joka aamu talsia pitkän matkan kouluun, suoriutua hyvällä todistuksella, lähteä lukioon.
Nyt ovat hänenkin voimansa huvenneet, eikä minulla ole mitään konsteja häntä auttaa.
Olen niin paljon taistellut, kääntänyt kohta jokaisen kiven apua saadakseni.
Voin vain olla läsnä aina, kun vain pystyn ja hän jaksaa...

Kevättä kohden sitten vaan.. Kesä tulee, aurinko. Lämmittää se ainakin pintaa..

Careless Whisper
I feel so unsure
As I take your hand and lead you to the dance floor
As the music dies, something in your eyes
Calls to mind the silver screen
And all its sad good-byes
 
I'm never gonna dance again
Guilty feet have got no rhythm
Though it's easy to pretend
I know your not a fool
 
Should've known better than to cheat a friend
And waste the chance that I've been given
So I'm never gonna dance again
The way I danced with you
 
Time can never mend
The careless whispers of a good friend
To the heart and mind
Ignorance is kind
There's no comfort in the truth
Pain is all you'll find
 
I'm never gonna dance again
Guilty feet have got no rhythm
Though it's easy to pretend
I know your not a fool

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Loma loppuu....mikä loma?

Eilen pohdin, kun salilta kotiuduin rankan reenin jälkeen Apulin kanssa(joka olisi kotihommia tehnyt, sen tiedän), että miksi ihmeessä pidän edes lomaa? Toki Vernuli soitti minulle matkalle, kun olin kotiin tulossa, että voiko laittaa ruoan alulle, en uskaltanut antaa lupaa, ettei koko talo pala. On kuitenkin sen verran pieni ja vähän laittanut ruokaa.
Kotona odotti kaikki tiskit, pyykit ja muut hommat leväällään. Neljä isoa ihmistä talossa ja yksi pienempi, kaikki röhnöttävät olkkarin sohvilla, syövät ja tuijottavat sekä telkkaria, että puhelimia?!?! Juuri olin illalla sanonut, että meillä EI syödä olkkarissa!
Kenellekkään ei ollut tullut mieleen laittaa tiskejä koneeseen tms.
Toissapäivänä toin 8-litraa tuoremehua ja saman verran laktoositonta maitoa kaupasta, yksi vajaa tölkki oli kaapissa maitoa tänä aamuna ja mehua saman verran. Kuinka vaikea on juoda janoonsa vettä??
Samaten ruoan suhteen. No tänä aamuna ilmoitin, että tänään en laita ruokaa, en tiskejä tms.
Keksikööt itse ruokaa itselleen, pienimmälle sitä on vielä eiliseltä jäljellä. Maito on aika finaalissa, vettä tulee raanasta onneksi. Meille aniharvoin ostetaan mehuja, koska en keksi mitään järkevää syytä, miksi pitäisi juoda sokerilla ja makuaineilla värjättyä vettä. Mutta tällä kertaa perheen iskä löysi hyvän tarjouksen ja nuo osti.
Olen päättänyt, että mun lomat eivät ole enää vapaita, en pidä enää lomia, olen sitten töissä.
Ihme palvelua odottavat nuo muksut...
Tässä vielä kuva Miisukan kevät vaatetuksesta, ainakin osittain. Talviset on vielä ainakin kengät ja kintaat.


keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Herra Kädelläsi....

Uneen painan pään, kutsut ystäväsi lepäämään, käsi minut kantaa uuteen elämään, ikirauhan antaa, valoon jään....

Aikaa on kulunut, paljon. On ollut kiirettä, no huono selitys, tiedän.
On ollut kaikkea ja kaikennäköistä.
Olen väsynyt, olen kiukkuinen, olen ilmeisesti jonkin sortin kaatopaikkakin kaikkien ihmisten murheille.
Olen ollut sairaana, olen ollut sairaalassa, olen taistellut yhden lapseni hoitoon pääsystä, tuesta ja avusta. Hän on väsynyt tähän kaikkeen, lääkärit pyytelevät anteeksi, että hoitoon pääsy viivästyy. Mitä se auttaa?
Ihmiset soittelevat ja soittavat, ovat valmiita neuvomaan, kuinka pitäisi elää tai olla.
Tiedän, että olen erittäin hyvä piilottamaan sen, miltä oikeasti tuntuu. Ei sitä kukaan tiedä tai näe. Kun on tällaista "kulissia" pitänyt niin kauan, on siitä naamiosta vaikea luopua.
Kun kukaan ei tiedä, mitä sun sisällä oikeasti on, kukaan ei tietenkään osaa suodattaa sitä mitä sinulle lisää tuuppaa.
Aina välillä on murtumispiste hyvin lähellä. Olen erittäin pitkäpinnainen ihminen, mutta nyt olen tässä hermostunut aika monelle ihmiselle lähipäivinä. Tästä tiedän, että olen aivan sairaan väsynyt.
Muistan miettineeni, kun päälääkärin vastaanotolla joskus muutamia vuosia sitten istuin, kuinka hekään eivät näe tänne taakse. Kuinka helppoa on pitää se tietty rooli ja kuori. Eikö heidän nimenomaan pitänyt olla ammattilaisia ja saada jotakin tolkkua johonkin. No ei saatu. Lähinnä surkuttelua siitä, kuinka paljon on joutunut kokemaan ja näkemään ja tekemään.
En sitten itse sitä tiennyt ennestään??!!??


Tällä hetkellä olen kiitollinen siskolleni, joka asuu kaukana, mutta sai minut pitkästä aikaa nauramaan puhelimessa niin, että vedet valui silmistä ja nikottelin sängyllä.
En muista, koska olisin nauranut noin makeasti. Kiitos rakas A <3 Laitahan sitten itsellesi soimaan Tehosekoittimen Maailma on sun ;) Se on ihan sulle tarkoitettu biisi edelleenkin....

Kun on ollut oikein kovasti tuskainen olo, olen lähtenyt kävelylle, laittanut luurit korville ja Tommi Kaleniuksen versioita tutuista lapsuuteni virsistä kuunnellut.
Niin, olen minäkin joskus pienenä ja nuorempana ollut kohtuullisen ahkera kirkossa kävijä.
Jonkinmoiseen Jumalanpelkoon rakkaan, jo edesmenneen isoäitini(voi, kuinka onkin nyt ikävä sinua ja sinun neuvojasi) kasvattama.
Jollakin lailla edelleen saan lohtua näistä virsien sanoista.
En kaikesta tänne nyt halua kirjoittaa, mitä on tapahtunut, mutta minut tuntevat, lähimmät tietävät kyllä.

On hiihtoloma, tupla-antibioottikuuri alkaa olla lopuillaan, elämä voittaa pikku hiljaa, taas, onneksi...
Kovasti koetellaan...
Mihinkään ei tälläkään lomalla päästy, mies on töissä ja me lasten kanssa kotona.
Lomaa kaiketi tämäkin on tavallaan. Ainakin väsyneille lapsille, jotka kovasti uurastavat kouluissaan ja PikkuMiisukka eskarissa :)
Mun pieni tahtopakkaus halusi jälleen eilen, että hiukset leikataan lyhyiksi ja sellaiset hänellä nyt sitten on

"Ne sanoo mä oon keijukainen. Ne sanoo mä en totta oo. Mä oon joku outo tulokas, uusi asukas, niin ne puhuvat. Ne sanoo mä oon menninkäinen. En lihaa enkä verta oo. Mul on vähän noidan kykyjä, velhonäkijä, niin ne puhuvat. Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi. Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy. Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen. Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy. Mä hajoan niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen, kuolevainen. Ne sanoo että maiset murheet ei paina mua ollenkaan. Ne puhuu siitä silmät palaen, tieto salainen ympäröi mua. Ne näkee kyllä kyyneleeni, mutt ne ei tule halaamaan ja lapsille on helppo sanoa tuntemattomia täytyy varoa."