Ethän kopioi kuvia ilman lupaamme, toivoo Pikkusukka ja sen äiti.

perjantai 27. helmikuuta 2015

Perjantaita vaan...

kuva aurinkomatkat









Tää päivä otetaan laiskotellen :) Ei mitään normisettiä kummempaa. Pyykinpesua, tiskiä ja ruoanlaittoa. Ei muuta.
Pienellä aamulenkillä käväsin kuonopään kanssa, liukasta, loskaista ja märkää siellä edelleenkin oli.
Kovasti olen matkatoimistojen sivuja plärännyt, kuulemma tarvitsisin lomaa, vaan mistä sellaiseen sitten rahat kaivelee, onkin toinen juttu. Niin ja millä sen järjestää, että suurperheen äiti vaan katoaa viikoksi jonnekkin löhölomalle parin hyvän kirjan kanssa?
No kiva niitä on aina katsella, kunnes taas putoaa takaisin tänne ankeaan harmaaseen maisemaan.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Koitetaan nyt sitten vähän avata oloa....

Ensin luureihin soimaan kunnon raskasta musiikkia, jotta pystyn edes hetkeksi keskittymään kirjoittamiseen.

En tiedä mitä kertoisin, miten aloittaisin, vaikeata se on tietysti aina ihmiselle, jolla pää käy hitaalla, tekstiä saa korjata kokoajan, puhe on vielä ehkä vähän huonompaa, kuin kirjoittaminen, kun sanat hukkuu ja puhe takeltelee ja pätkii.
En ole enää se sama iloinen sosiaalinen ihminen, kotona eristäydyn mieluiten sängylle kippuraan luurit päässä, musiikki soiden, musiikki antaa minulle jotakin tuttua turvaa, muistan laulun sanat hyvin, muista nuoruuden hyvin, muistan vanhat asiat hienosti.
Lähimuisti pätkii pahasti, sanat katoavat, korvaan niitä joillakin ihan oudoilla sanoilla, näkö pettää vasemmassa silmässä koko ajan lisää...
Oikea silmä yrittää hoitaa hommia ja päätä särkee jatkuvasti, kylkiluut ja solisluut rutistavat hermot ja ilmeisesti myös valtimon rintarangan väliin littiin rakennevien vuoksi, sen valtimon, jonka pitäisi hoitaa vasenta kättä, voin kertoa, että kipu on ihan helvetillinen. Hermokipuun ei oikein auta mikään... Migreenikohtaukset vievät näön molemmista silmistä ja tunnon oikealta puolelta kasvoja.
Selkärangassa on useampi kohtalaisen paha kuluma ja alaselän välilevynpullistuma vetäsee aina välillä jalat alta.
Lisäksi tämä kaikki aiheuttaa minulle ahdistuneisuushäiriön ja paniikkihäiriön, jolloin onnistun kramppaamaan rintakehäni lihakset siihen kuntoon, että pumppu alkaa kiukutella ja lykätä lisälyöntejä tai sitten vaihtoehtoisesti jättää sykkeen siihen sadan ja sadan viidenkympin välille levossakin, ja jälleen mieheni saa soittaa ambulanssin, kun ei ole varma onko sydänkohtaus vai mitä.
Ja jälleen maataan sitten hiljaa osastolla laskemassa sykkeitä alas lääkkeillä ja levolla. Viimeksi jaksoin nousta syömään, jonka jälkeen jatkoin unia kolmisen viikkoa meni näin, suihkuun mentiin pyörätuolilla, portaita en jaksanut enää kiivetä ollenkaan..

Muistitestejä tehtiin taas eilen, sinänsä hassua, kun vielä joku aika sitten tein itse samaisia testejä vanhemmille ihmisille tuolla vanhainkodilla.
Välillä menee viikko hyvin, pätkii joo, mutta kun en joudu kovasti olemaan sosiaalinen, pärjään. Kotiväen kanssa en stressaa puheestani ja muististani ollenkaan niin pahasti, kuin vieraiden. Olenkin varmasti aika hiljainen vieras tai sitten on pakko ottaa troppia, että kykenee olemaan parkumatta, ahdistumatta.
Tokihan me täällä kaikki ollaan tietyn aikaa, mutta kuka sitä haluisi vielä tässä iässä muistisairautta itselleen?

Sitä tässä eniten pelkään....
Ja miehelleni toiveenkin jo esitin, että jos niin käy, että sellaisen itselleni saan, sitten, kun en enää lapsiani tunnista, älä tuo heitä minua katsomaan...
Muistavat sitten sen äidin, joka heillä oli..
Ahdistunut mieli miettii tällaisiakin.
Olenhan hoitanut alzheimer potilaita ja vaskulaarisesta dementiastakin kärsiviä :) Valot palaa, mutta ketää ei ole kotona ja lopuksi ne valotkaan eivät pala. Nopeastihan se kai menee ja eipä sitä kai itse tiedä..
Olen valinnut ihan väärän alan. Miksi en alkanut, vaikka kokiksi tai jotakin muuta? Ei tää hoitoala oo ollenkaan hyvä juttu, kun itse on sairas. Tieto lisää tuskaa.....

Eipä tästä nyt paljoa muuta tullut, kun pirun sekalaista sepostusta, mutta koittakaa kestää...

Hankalaa on tässä kunnassa hoitoon päästä ja kunnon tutkimuksiin, vaikka osan suostuisi itse maksamaan. Eilenkin psykologini kehotti suoraan menemään sitten yksityiselle, jos työterveyslääkäri ei voi lähetettä tehdä... Tähänkö on menty?
Toinen asia minkä huomaa hyvin, kun on mieleltään ja päältään sairas, ihmiset ja ystävät kaikkoavat. Kai sitä pelätään kohdata ja kuvitellaan, että vastassa on joku ihan uppo outo ihminen.
No ihan sama rasittava minä se olen, vaikkakin vähän vaisumpi ja paljon lääkitympi ;)
Onhan mulla onneksi tässä näitä ystäviä ympärillä, jotka itsekkin ks. ihmisten kanssa työtä tekevät ja osaavat aika luontevasti suhtautua ja sitten ihan teitä perus jalat maassa tyyppejä, jotka eivät pelkää tartuntaa saavansa.
Rasittavinta on puhelut miten jaksat, onko vielä mikä olo jne...
Mukavinta on viestit ja puhelut, jotka ovat ihan normaaleja, kuten juuri ystävältäni tuli viesti, että lähdetkö huomenna kirppikselle? Tähän vastaan rehellisesti, että vois olla ihan kivaa, katotaanko aamulla mikä on olo :D
Eli voi siis puhua muustakin, kuin mun voinnista, en halua puhua, enkä jaksa puhua siitä ihan koko ajan. Toivun ja parantelen rikkonaista mieltäni, jonka niin moni asia kerralla hajotti ja se "kamelinkin selkä" näköjään antoi periksi jossakin vaiheessa.
Töihin paluu tuntuu ihan mukavalta, mutta toisaalta jännittää kovasti, miten ihmiset siellä suhtautuu ja ennen kaikkea mua hirvittää. Joudunko selostamaan tätä läpi, kyselläänkö paljon jne... En vain jaksaisi puhua. Haluaisin vain palata töihin ja siihen normaaliin arkeen...

Ihan vaan pikaisesti parit Tildat

Äkkiseltään tuossa koitin jotakin saada aikaiseksi päivällä. Pikaisesti muutaman ompeluksen sain väännettyä. Jotenkin tuo jaksaminen on edelleen kovin rajallista ja stressihiki virtaa, kun edes yrittää tsempata itseään, saatikka sitten tehdä vähän kiireellisempää aikataulua itselleen. Samantien alkaa pää pätkiä.... Eli ei siis hoppuilla nyt :) Mieliala hyppii stressistä masennukseen noin vartin sisällä...

Mutta siis tässäpä nämä testiversiot:

Meritähtiä ja merihevosia. Kaavoja olisi tuolla vielä simpukoihin ja muihinkin, vaan vielä ei ole jaksanut niitä' aloitella...




sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Hienohelma ostoksia ja vähän TIldajuttuja




Dollcakea Hienohelmasta tyttöselle ostin :)
On ne suloisia ja Miisukan näköisiä ja kokoisia. Siivoiltiin likkasen kaappia ja sieltä löytyi aikasmoiset kasat pieneksi jääneitä ja meillä on kuitenkin nyt keväällä ja kesällä useammat juhlat tulossa, joten näillä sitten kelpaa juhlia.
Mekkonen, leggarit ja bolero.
Aivan ihania, hiukan vanhanaikaisen näköisiä, kuvassa aavistuksen kiiltää nuo, mutta ovat todellisuudessa mattaa, ihanaa vanhanajan pitsiä ja nauhaa..

Tänään olemme piirrelleet Kepulin kanssa hiukan Tildajuttuja, merihevosia, meritähtiä ja simpukoita. Taisi Kepuli piirtää Tildan lentävän lehmänkin.
Katsotaan, joskos jaksaisi ommella jotakin tässä :)


Olo pikkuisen parempi ja lääkärikin taisi olla samaa mieltä, tosin edelleen jatketaan sairaslomaa. En kuulemma ole vielä siinä kunnossa, että töihin voisin palata.
Voimat menevät vielä helposti ja väsyn tosi nopsaan. Kyllä kai se tästä taas. Pikkuhiljaa ja hiljalleen kerätään voimia...
Tällä hetkellä pitkät kävelylenkit tekevät ihan hyvää ja saan aikaa omille ajatuksille ja asioille.
Kotiteollisuutta on tullut paljon kuunneltua.....


                       "Tuntematonta maisemaa kuljen teen matkaa toivoen
                  väsyneenä jään lepäämään katveeseen tuonelan koivujen
sanoisit jotain
tekisit jotain, jotta herätä saisin,
jotta tuonen teiltä sen vainioilta saisin elämäni takaisin


Vierii kyynel vierii toinen
vierii silmistä vesi veden jälkeen
rinnoilta helmoille helmoilta joeksi ja joesta järveen
järvi syvä kuin synkin suru on
musta kuin yö taivas pimeä
tuonelan koivut lehdettömät kuiskivat meidän kahden nimeä"

maanantai 16. helmikuuta 2015

Kun on aivan rikki

                                          Kun on aivan rikki
       Aivan hiljaa, pieni valonsäie pääsee mieleeni, koittaa kovasti lämmittää ja poistaa pimeyttä sieltä.
Aivan, kuin salaa, korviin tarttuu linnunlaulu, ohittaa hetkeksi nämä synkät mietteet ja ajatukset, pakottaa nostamaan katseen harmaista kengän kärjistä ylös, kohti kevään ensi auringonsäteitä.
Välillä unohdan hetkeksi vatsaa ja rintaa puristavan ahdistuksen ja jännityksen pallon, hetkeksi tuntuu, kuin senkin solmut pikkuhiljaa aukeaisivat.
Vielä kaikki on kovin herkkää, en uskalla luottaa vielä huomiseen. Yksi väärä sana, yksi väärä puheenaihe, niin putoan taas ja lujaa, luottamus itseeni katoaa, kuin nuo kevään vaaleansinisen taivaan utupilvet, jotka lupailevat jo lämpiävää ja valoa.
Hiljaa, nyt mennään niin hiljaa, kuin kyydissä olisi jotakin todella särkyvää, hajoavaa.
Ja onhan siellä, se oma mieli ja sielu. Ei sitä paranisi jatkuvasti pudottaa, säröjä tulee joka kerta lisää ja kohta siihen parantamiseen ei enää riitäkkään se aika ja hyvät asiat.

-Jutta-