Koitetaan nyt sitten vähän avata oloa....
Ensin luureihin soimaan kunnon raskasta musiikkia, jotta pystyn edes hetkeksi keskittymään kirjoittamiseen.
En tiedä mitä kertoisin, miten aloittaisin, vaikeata se on tietysti aina ihmiselle, jolla pää käy hitaalla, tekstiä saa korjata kokoajan, puhe on vielä ehkä vähän huonompaa, kuin kirjoittaminen, kun sanat hukkuu ja puhe takeltelee ja pätkii.
En ole enää se sama iloinen sosiaalinen ihminen, kotona eristäydyn mieluiten sängylle kippuraan luurit päässä, musiikki soiden, musiikki antaa minulle jotakin tuttua turvaa, muistan laulun sanat hyvin, muista nuoruuden hyvin, muistan vanhat asiat hienosti.
Lähimuisti pätkii pahasti, sanat katoavat, korvaan niitä joillakin ihan oudoilla sanoilla, näkö pettää vasemmassa silmässä koko ajan lisää...
Oikea silmä yrittää hoitaa hommia ja päätä särkee jatkuvasti, kylkiluut ja solisluut rutistavat hermot ja ilmeisesti myös valtimon rintarangan väliin littiin rakennevien vuoksi, sen valtimon, jonka pitäisi hoitaa vasenta kättä, voin kertoa, että kipu on ihan helvetillinen. Hermokipuun ei oikein auta mikään... Migreenikohtaukset vievät näön molemmista silmistä ja tunnon oikealta puolelta kasvoja.
Selkärangassa on useampi kohtalaisen paha kuluma ja alaselän välilevynpullistuma vetäsee aina välillä jalat alta.
Lisäksi tämä kaikki aiheuttaa minulle ahdistuneisuushäiriön ja paniikkihäiriön, jolloin onnistun kramppaamaan rintakehäni lihakset siihen kuntoon, että pumppu alkaa kiukutella ja lykätä lisälyöntejä tai sitten vaihtoehtoisesti jättää sykkeen siihen sadan ja sadan viidenkympin välille levossakin, ja jälleen mieheni saa soittaa ambulanssin, kun ei ole varma onko sydänkohtaus vai mitä.
Ja jälleen maataan sitten hiljaa osastolla laskemassa sykkeitä alas lääkkeillä ja levolla. Viimeksi jaksoin nousta syömään, jonka jälkeen jatkoin unia kolmisen viikkoa meni näin, suihkuun mentiin pyörätuolilla, portaita en jaksanut enää kiivetä ollenkaan..
Muistitestejä tehtiin taas eilen, sinänsä hassua, kun vielä joku aika sitten tein itse samaisia testejä vanhemmille ihmisille tuolla vanhainkodilla.
Välillä menee viikko hyvin, pätkii joo, mutta kun en joudu kovasti olemaan sosiaalinen, pärjään. Kotiväen kanssa en stressaa puheestani ja muististani ollenkaan niin pahasti, kuin vieraiden. Olenkin varmasti aika hiljainen vieras tai sitten on pakko ottaa troppia, että kykenee olemaan parkumatta, ahdistumatta.
Tokihan me täällä kaikki ollaan tietyn aikaa, mutta kuka sitä haluisi vielä tässä iässä muistisairautta itselleen?
Sitä tässä eniten pelkään....
Ja miehelleni toiveenkin jo esitin, että jos niin käy, että sellaisen itselleni saan, sitten, kun en enää lapsiani tunnista, älä tuo heitä minua katsomaan...
Muistavat sitten sen äidin, joka heillä oli..
Ahdistunut mieli miettii tällaisiakin.
Olenhan hoitanut alzheimer potilaita ja vaskulaarisesta dementiastakin kärsiviä :) Valot palaa, mutta ketää ei ole kotona ja lopuksi ne valotkaan eivät pala. Nopeastihan se kai menee ja eipä sitä kai itse tiedä..
Olen valinnut ihan väärän alan. Miksi en alkanut, vaikka kokiksi tai jotakin muuta? Ei tää hoitoala oo ollenkaan hyvä juttu, kun itse on sairas. Tieto lisää tuskaa.....
Eipä tästä nyt paljoa muuta tullut, kun pirun sekalaista sepostusta, mutta koittakaa kestää...
Hankalaa on tässä kunnassa hoitoon päästä ja kunnon tutkimuksiin, vaikka osan suostuisi itse maksamaan. Eilenkin psykologini kehotti suoraan menemään sitten yksityiselle, jos työterveyslääkäri ei voi lähetettä tehdä... Tähänkö on menty?
Toinen asia minkä huomaa hyvin, kun on mieleltään ja päältään sairas, ihmiset ja ystävät kaikkoavat. Kai sitä pelätään kohdata ja kuvitellaan, että vastassa on joku ihan uppo outo ihminen.
No ihan sama rasittava minä se olen, vaikkakin vähän vaisumpi ja paljon lääkitympi ;)
Onhan mulla onneksi tässä näitä ystäviä ympärillä, jotka itsekkin ks. ihmisten kanssa työtä tekevät ja osaavat aika luontevasti suhtautua ja sitten ihan teitä perus jalat maassa tyyppejä, jotka eivät pelkää tartuntaa saavansa.
Rasittavinta on puhelut miten jaksat, onko vielä mikä olo jne...
Mukavinta on viestit ja puhelut, jotka ovat ihan normaaleja, kuten juuri ystävältäni tuli viesti, että lähdetkö huomenna kirppikselle? Tähän vastaan rehellisesti, että vois olla ihan kivaa, katotaanko aamulla mikä on olo :D
Eli voi siis puhua muustakin, kuin mun voinnista, en halua puhua, enkä jaksa puhua siitä ihan koko ajan. Toivun ja parantelen rikkonaista mieltäni, jonka niin moni asia kerralla hajotti ja se "kamelinkin selkä" näköjään antoi periksi jossakin vaiheessa.
Töihin paluu tuntuu ihan mukavalta, mutta toisaalta jännittää kovasti, miten ihmiset siellä suhtautuu ja ennen kaikkea mua hirvittää. Joudunko selostamaan tätä läpi, kyselläänkö paljon jne... En vain jaksaisi puhua. Haluaisin vain palata töihin ja siihen normaaliin arkeen...
En tiedä mitä kertoisin, miten aloittaisin, vaikeata se on tietysti aina ihmiselle, jolla pää käy hitaalla, tekstiä saa korjata kokoajan, puhe on vielä ehkä vähän huonompaa, kuin kirjoittaminen, kun sanat hukkuu ja puhe takeltelee ja pätkii.
En ole enää se sama iloinen sosiaalinen ihminen, kotona eristäydyn mieluiten sängylle kippuraan luurit päässä, musiikki soiden, musiikki antaa minulle jotakin tuttua turvaa, muistan laulun sanat hyvin, muista nuoruuden hyvin, muistan vanhat asiat hienosti.
Lähimuisti pätkii pahasti, sanat katoavat, korvaan niitä joillakin ihan oudoilla sanoilla, näkö pettää vasemmassa silmässä koko ajan lisää...
Oikea silmä yrittää hoitaa hommia ja päätä särkee jatkuvasti, kylkiluut ja solisluut rutistavat hermot ja ilmeisesti myös valtimon rintarangan väliin littiin rakennevien vuoksi, sen valtimon, jonka pitäisi hoitaa vasenta kättä, voin kertoa, että kipu on ihan helvetillinen. Hermokipuun ei oikein auta mikään... Migreenikohtaukset vievät näön molemmista silmistä ja tunnon oikealta puolelta kasvoja.
Selkärangassa on useampi kohtalaisen paha kuluma ja alaselän välilevynpullistuma vetäsee aina välillä jalat alta.
Lisäksi tämä kaikki aiheuttaa minulle ahdistuneisuushäiriön ja paniikkihäiriön, jolloin onnistun kramppaamaan rintakehäni lihakset siihen kuntoon, että pumppu alkaa kiukutella ja lykätä lisälyöntejä tai sitten vaihtoehtoisesti jättää sykkeen siihen sadan ja sadan viidenkympin välille levossakin, ja jälleen mieheni saa soittaa ambulanssin, kun ei ole varma onko sydänkohtaus vai mitä.
Ja jälleen maataan sitten hiljaa osastolla laskemassa sykkeitä alas lääkkeillä ja levolla. Viimeksi jaksoin nousta syömään, jonka jälkeen jatkoin unia kolmisen viikkoa meni näin, suihkuun mentiin pyörätuolilla, portaita en jaksanut enää kiivetä ollenkaan..
Muistitestejä tehtiin taas eilen, sinänsä hassua, kun vielä joku aika sitten tein itse samaisia testejä vanhemmille ihmisille tuolla vanhainkodilla.
Välillä menee viikko hyvin, pätkii joo, mutta kun en joudu kovasti olemaan sosiaalinen, pärjään. Kotiväen kanssa en stressaa puheestani ja muististani ollenkaan niin pahasti, kuin vieraiden. Olenkin varmasti aika hiljainen vieras tai sitten on pakko ottaa troppia, että kykenee olemaan parkumatta, ahdistumatta.
Tokihan me täällä kaikki ollaan tietyn aikaa, mutta kuka sitä haluisi vielä tässä iässä muistisairautta itselleen?
Sitä tässä eniten pelkään....
Ja miehelleni toiveenkin jo esitin, että jos niin käy, että sellaisen itselleni saan, sitten, kun en enää lapsiani tunnista, älä tuo heitä minua katsomaan...
Muistavat sitten sen äidin, joka heillä oli..
Ahdistunut mieli miettii tällaisiakin.
Olenhan hoitanut alzheimer potilaita ja vaskulaarisesta dementiastakin kärsiviä :) Valot palaa, mutta ketää ei ole kotona ja lopuksi ne valotkaan eivät pala. Nopeastihan se kai menee ja eipä sitä kai itse tiedä..
Olen valinnut ihan väärän alan. Miksi en alkanut, vaikka kokiksi tai jotakin muuta? Ei tää hoitoala oo ollenkaan hyvä juttu, kun itse on sairas. Tieto lisää tuskaa.....
Eipä tästä nyt paljoa muuta tullut, kun pirun sekalaista sepostusta, mutta koittakaa kestää...
Hankalaa on tässä kunnassa hoitoon päästä ja kunnon tutkimuksiin, vaikka osan suostuisi itse maksamaan. Eilenkin psykologini kehotti suoraan menemään sitten yksityiselle, jos työterveyslääkäri ei voi lähetettä tehdä... Tähänkö on menty?
Toinen asia minkä huomaa hyvin, kun on mieleltään ja päältään sairas, ihmiset ja ystävät kaikkoavat. Kai sitä pelätään kohdata ja kuvitellaan, että vastassa on joku ihan uppo outo ihminen.
No ihan sama rasittava minä se olen, vaikkakin vähän vaisumpi ja paljon lääkitympi ;)
Onhan mulla onneksi tässä näitä ystäviä ympärillä, jotka itsekkin ks. ihmisten kanssa työtä tekevät ja osaavat aika luontevasti suhtautua ja sitten ihan teitä perus jalat maassa tyyppejä, jotka eivät pelkää tartuntaa saavansa.
Rasittavinta on puhelut miten jaksat, onko vielä mikä olo jne...
Mukavinta on viestit ja puhelut, jotka ovat ihan normaaleja, kuten juuri ystävältäni tuli viesti, että lähdetkö huomenna kirppikselle? Tähän vastaan rehellisesti, että vois olla ihan kivaa, katotaanko aamulla mikä on olo :D
Eli voi siis puhua muustakin, kuin mun voinnista, en halua puhua, enkä jaksa puhua siitä ihan koko ajan. Toivun ja parantelen rikkonaista mieltäni, jonka niin moni asia kerralla hajotti ja se "kamelinkin selkä" näköjään antoi periksi jossakin vaiheessa.
Töihin paluu tuntuu ihan mukavalta, mutta toisaalta jännittää kovasti, miten ihmiset siellä suhtautuu ja ennen kaikkea mua hirvittää. Joudunko selostamaan tätä läpi, kyselläänkö paljon jne... En vain jaksaisi puhua. Haluaisin vain palata töihin ja siihen normaaliin arkeen...
Kommentit