Ethän kopioi kuvia ilman lupaamme, toivoo Pikkusukka ja sen äiti.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Sininen hetki

Bussilla köröttelin töistä kotiin. Katselin kaunista lumista maisemaa ja hitaasti pimenevää iltaa. Aamulla oli pimeää, kun töihin lähdin ja taas oli pimeää, kun töistä palasin kotiin.

Tuolta bussipysäkiltä, kun kävelin kotiin päin, alkoi olla se, niin kutsuttu sininen hetki. Järven jäällä oli utuista lunta, joka kimalteli, kuin miljoona timanttia.
Puiden varjot piirtyivät tummemman sinisinä lumeen. Niin kaunista. Pysähdyin hetkeksi ja vain nautin Tästä luonnon upeasta maiseman maalaamisesta.


tiistai 29. marraskuuta 2016

Kun lapsi on erityinen

Niin, kuten moni meidän perheen tunteva tietääkin, meillä on erityislapsia perheessä.
Taas, kun Tässä olen kirjoittanut sinne, tänne ja tuonne pitkää tekstiä, liittänyt diagnoosi papereita mukaan ja pohtinut sitä, kuinka paljon kaikkea joutuu tekemään erilailla. Ei sitä ajattele tässä tavallisesta arjessa, ei asiat tunnu sen erilaisemmilta, tämä on meidän perusarkea.
Joskus herään kuuntelemaan ja miettimään, kun joku valittaa ihan sellaisesta tavallisesta elämästä, ehkä on ollut vähän väsyneempi lapsi, vähän enemmän sairaana tai muuta sellaista.
Kun olen oikein väsynyt, niin olisin aikalailla valmis antamaan mitä vaan siitä tavallisesta arjesta.
Kun olen päässyt illalla nukkumaan tai nukahtanut soffalle joskus kolmen jälkeen, kun olen puhunut ja puhunut vanhimman lapsen kanssa, koittanut saada sitä ymmärtämään miltä tuntuu, miksi tarvitsee tuntea, miksi ei voi vaan antaa itsensä näivettyä pois. Kun muulla ei ole väliä, kuin aivoilla kuulemma.
Kun on omassa maailmassaan, päänsä sisällä vankina.
Puhut, itket, puhut, valvot....
Aamulla pitää lähteä töihin. Ensin herättää koululaiset, toinen erityisistä ei halua nousta, pakko on. Hän ei käy pesulla omatoimisesti, ei harjaa hiuksiaan. Lähtee pakkasella ilman sukkia ja ohuissa leggareissa. Hän ei osaa säädellä tunteitaan, eli todennäköisesti olen väistänyt parit lentävät kirjat ennen töihin lähtöä ja kuullut olevani idiootti aika moneen kertaan, kun häntä hoputan. Onko lääkkeet otettu....
Vaatteet hänelle, vahdin, että sukatkin menee jalkaan. Hän ei muista juoda, sekin on vaadittava, vessassa käynti....
Hän ei tunne kelloa ja miltei kaikkina aamuna, kun minun on pakko lähteä liikkeelle aikaisemmin, perheen isä joutuu tekemään lyhyemmän päivän. Pienimmän herätys, vaatteet valmiiksi, onneksi hän on hyvin omatoiminen.
Yleensä tässä välissä vien koirat lenkille, yksi kerrallaan. Kahden kanssa ei kannata lähteä. Pääsee lujaa ja joka suuntaan😉.
Käyn joka toisessa välissä hölkäten yläkerrassa ja koitan saada porukkaa ylös. Mietin moniko myöhästyy tänään. Koirille, kissoille ja akvaariokaloille ruoat.
Juon kaffeen samalla, kun laitan Pikku likalle aamupalan(jota ei enää tarjoilla eskarissa, kiitos tästäkin, asiasta joka olisi vähän helpottanut aamua), toivon että vanhimmainen jaksaisi edes tänään nousta. Rähjään ukolle, joka luultavasti vieläkin tässäkin vaiheessa makaa sängyssä ja nukkuu..
Hän nousee ja keskittyy omaan aamupalaansa. Ei ole omena jne... kun lapsista kolmea katsoo. Sängystä nouseminen on kuin tervanjuontia.
 Nappaan eväät mukaan, hoputan ja muistutan. Onko avaimet tallessa, bussikortit...
 Miisukan hoitoaika alkaa vasta yhdeksältä, joten paljon aikaisemmin ei voi viedä.
Kolme lapsista kulkee bussilla kouluihinsa ja yksi kävelee. Pienimmän kanssa kävellään eskarille. Tänään juoksin bussipysäkille eskarilta, kun tuo pysäkki on tuolla puolentoista kilometrin päässä ja bussi oli etuajassa reilusti. Onneksi on seuranta ohjelma sitäkin varten. Henki alkoi kulkea vasta työpaikan pihassa. Ei pitäisi juosta puolikuntoisena, antibioottikuurilla.
Koko päivän mietin ja toivon että kukaan ei ole unohtanut avaimia, kukaan ei ole jättänyt syömättä, koska olen kotona vasta viiden kuuden aikoihin. Tässä tosiaan vaan ihan tavallinen aamu. Yleensä tähän kuuluu hukkuneita koulukirjoja ja niiden etsintää, ei ole puhtaita vaatteita, pissattu sänky ja petivaatteiden pesua, sänkyjen, sohvien ja lastenhuoneiden suojaaminen päivän ajaksi koiranpennun tuhovimmalta ja pissaamiselta. Ja paljon muuta. Yleensä on vähintäänkin yksi oikoja, psykiatrin käynti, terkka tai retki 😗. No elämä on....

tiistai 22. marraskuuta 2016

Sataa sataa ropisee, flunssa korvissa kopisee

Tänäänkään ei päivä tuntunut valkenevan ollenkaan. Salille pitäisi raahautua, vaan ei irtoa. Niin, eikä oikein ehdikään. Eikä kai kipeänä kannata.
Huomenna pitäisi repiä itsensä sängystä ylös neljän jälkeen. Olo on pikkasen vaille kuumeinen. Kahdesti sitä tänään mittailin, kun olo oli niin kaamea, korvasta, kun ei 38 asteeseen kipua, niin ei riitä. Verta yskiessä, antibiootteja syöden.
 Ei tehoa tähän röhään 😞. No eipä niitä siihen ole määrättykään😏. Muihin vaivoihin.
Ulkona on pimeää, synkkää ja sateista. Eilen illalla kuljin pitkin mäkiä ja mantuja kuunnellen luureista Jarkko Aholan upeaa laulua. Niitä harvoja asioita, jotka saa mielen virkeämmäksi.
No lopettelen nyt tältä erää tätä valitusvirttä ja painelen maaten. Toivoen, että kuume pysyisi poissa.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

marraskuu.... Vettä sataa, koitetaan jaksaa vielä vähän aikaa

On todella ankea keli tuolla. Kaikki ihana, mieltä piristävä valkoinen lumi on sulanut pois.
Vettä sataa, on harmaata, usvaista, likaista.
Mietin itsekseni, että vielä vähän aikaa on jaksettava, vielä muutama päivä madellaan tämän harmauden keskellä eteenpäin. On sen talven vielä tultava takaisin. Olen talvi-ihminen, tykkään pirteästä pakkasesta, reippailen silloin ulkona paljon. Tykkään pukeutua runsaasti, saa ihan luvan kanssa piiloutua paksuihin, lämpöisiin vaatteisiin, saa käyttää pitkiä villasukkia ja toppahousuja, lämpimiä kenkiä ja kaikelta suojaavaa villamyssyä.
Nämä ankeuttajapäivät on vain madeltava eteenpäin, oltava tekemättä mitään, annettava niiden lipua ohitse. Ei pysty aloittamaan mitään, kaikki energia on valutettu pois, on kuin räpistelisi kärpäspaperissa, josta ei pääse irti.
Kurjinta on se, että syksyllä ja syystalvella olisi kauheasti tekemistä, palavereja lapsien asioissa, töissä pitäisi suunnitella sitä ja tätä, vaan ei pysty tarttumaan mihinkään. Masennusaikojeni jälkeen olen opetellut, että syksyt ja varsinkin nämä synkät, tummat päivät täytyy vain antaa lipua ohitse. Teet vain sen, mikä on aivan pakko.

Tuossa kerkesi jo hiukan mieli piristyä, kun lunta satoi ja pakkastakin oli muutaman päivän ajan. Jaksoi taas ihan eri buustilla mennä arkea eteenpäin.
Eilen juhlimme toiseksi nuorimman tyttöseni 11-vuotis synttäreitä, oli ihanaa, että porukkaa pääsi paljon paikalle.
On taas tullut kaikennäköistä vastaan tässä syksyn edetessä, huolta ja iloakin.
Onnellinen olen erityisesti erään meille rakkaan ihmisen hyvästä toipumisen alkamisesta, vakavan sairastumisen jälkeen. Tuo yhtäkkinen asia säikäytti valtavasti. Nyt toivotaan, että kaikki menee hyvin <3
Kuvahaun tulos haulle auringonlasku

Lapset puurtavat koulutiellään, Perheen isoveljenkin asioita ollaan saatu järjestykseen, isojen palavereiden avulla. Itsekkin pystyy taas välillä jollakin lailla nukkumaan ja vähän ehkä hengittämään välillä.
Kovan taistelun jälkeen sain hänelle kunnolla tukea ja apua. Tuntuu olevan toivottoman vaikeata. Olen ala-asteelta asti sitä hänelle koittanut saada ja nyt vasta kunnolla lukiossa sitten asiaan tartuttiin. Niin monta yötä olen itkenyt ja valvonut ja miettinyt ja puhunut....
Toiseksi nuorimman lääkitystä rukattiin ja vaihdettiin uuteen uskoon ja nyt tuntuisi löytyvän apuakin. Hän itsekkin sanoi, että tämä lääke auttaa paremmin.
Melkoista tasapainoilua tämä arki on välillä.
Kovasti odotan ja toivon, että kouluun pääsisin. Ei tämä ammatti ole se, mitä loppu ikäni voisin kuvitella tekeväni. Ei mitään mahdollisuutta vaikuttaa työnkuvaan, ei mitään etenemismahdollisuuksia ja jatkuva säästäminen kunnan ja valtion toimesta, kiristää ruuvia. Niin kauanhan sitä kiristetään, kun ihmiset siihen suostuvat ja ovat valmiita tekemään lisää samalla palkalla ja ajalla.
Vedotaan aina säästötavoitteisiin, no en tiedä mikä meistä hoitoalan ihmisistä on tehnyt niin munattomia, ettei suuta saada auki ja suostutaan kaikkeen?
 Mutta todella jotakin muuta on keksittävä, niin paljon, kuin työstäni tykkäänkin. En jaksa tällaisessa rumbassa, jossa lasketaan prosentteja ja minuutteja. Joita oikeasti yhdessäkään hoitoalan hommassa ei pitäisi laskea. Tätä työtä tehdään ihmisille, ihmiseltä, sydämellä ja halusta. Ei siksi, että tietyt prosentit täyttyisi.
Mä meen nyt ompelemaan kasan sydämiä, nuorimmaisen joulumyyjäisiin :)
Joulu on se vuoden ihanin ja lämpöisin juhla, jotakin odotettavaa tähän pimeyteen 


sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Syyskuista aamua

Miltei unholaan jäänyt koko blogi. Ei ole vaan ehtinyt ja jaksanut kirjoittaa. Ei ole oikeastaan ollut mitään erityistä kirjoitettavaakaan.
Tämä kuvassa oleva Pikku neitonen täytti juuri 16-vuotta. Aika on mennyt aivan kiittäen.
Syksy on tullut. Tänä vuonna se tuntuu jotenkin erilaiselta. En tiedä onko sitä vaan tullut vanhaksi vai miksi se ei tunnu ollenkaan niin ahdistavalta? Tekemistä on paljon, aivan kuten ennenkin. Ehkä vielä enemmän. Uusi perheenjäsen Kaapo Tiibetinmastiffin pentu pitää mielen virkeänä ja touhua kaiken vapaa-ajan täynnä. Miisukka aloitti konservatoriossa musiikkiopinnot, perheen isoveli on edelleen lukiossa ja perheen isoin sisko ammattikoulu-lukiossa. 
Aika kulkee eteenpäin ja koitan kovasti pysyä mukana.
Ihanaa syksyä teille sinne ruudun toiselle puolelle.
Aamulla oli vilpoista ja komia sumu.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Kesäkuista iltaa

Tässä on taas vierähtänyt aikaa ja paljon. Koulut ovat loppuneet, lapset kesälomilla, Miisukkakin vihdoin tänään jäi lomalle.
Itselleni on vielä viikko töitä ja sitten alkaa Loma ja ankara treeni. Ainakin toivottavasti fysiikka kestää suunnitelmat. Tarkoituksena olisi lihasmassaa vähän lisätä ja kehittää kuntoa vielä lisää.
En todellakaan halua miksikään langanlaihaksi, siitä on kyllä kokemusta niin paljon nuoruusvuosina, ei muuta, kuin tuuli puhalsi punteissa 😉..Nykyään paljon ihannoidaan laihuutta, itse Tykkään siitä, että on hyvässä kunnossa ja ehkäpä vähän lihaksiakin.
No se siitä aiheesta taas. 😀
Mä taidan Tässä painaa pääni tyynyyn ja katsella minkälaisia ohjelmia se nukkumasa tarjoilee tällä erää 😴😴😉

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Muutama keväthankinta.... Ja hyvää vappua 😁

Pitkä tauko taas. Ei ole ehtinyt tänne päin edes kurkistaa. Tässä muutama kuva uusista kevätjutuista. Vähän haastetta tuo tämä uusi tabletti. Mutta eiköhän tämä tästä.
Nopsu popsun ihana kevätpipo kuopuksesta

Cientan keltaiset nepparikengät Stockalta, lenkkarit Prisma, valkoiset tennarit puuttuu
Papun vohvelimekko, tämäkin kuopuksesta

Alban sukkikset Kuopuksesta. On muuten muuttomyynti tarjouksia paljon kehräsaaressa

Eurokankaasta kevät ja kesä kankaita/härpäkkeitä. Kummityttö tykkää myös keltaisesta, josko ehtisi jotain ompelemaan

Metsolan ihana Pupu Tupuna paita myöskin kuopuksesta.
Paljon jäi kuvia puuttumaan, kevättakkia ja popin housuja jne... Laitan taas lisää, kun ehdin. Nyt ulos nauttimaan kevätauringosta ja vähän pihahommiakin. Kukkaset on jo istutettu suurimmaksi osaksi. Samoin perunat ja herneet.
Aamun juoksulenkki hölkättynä. Klara vappen ystävät vielä 😁

perjantai 12. helmikuuta 2016

Ystävänpäivää

 

Sunnuntaina on siis ystävänpäivä ja myös vaarini 85-vuotis syntymäpäiväjuhla. On jotenkin niin kovin haikeaa aina, kun vaaria menemme katsomaan. Joka kerta hätkähdän, kuinka paljon hän on kutistunut ja muuttunut. Vaari on ollut aina iso mies, leveäharteinen ja kova tekemään työtä. Nuorena ja lapsena paljon tuli mummulassa vietettyä aikaa, vaarin kanssa karhunvatukoita söimme pensaasta, niin että suunpielet oli tummanpunaisina :).
Vaari opetti monta tärkeää asiaa luonnosta, eläimistä ja elämästäkin. Ei hän koskaan ollut mikään maailman puheliain mies, tai ainakaan minun muistaakseni, vaan ehkä aavistuksen jäyhä, perus pohjalainen mies. Mutta aina vaarin syliin pääsi istumaan ja juttelemaan mukavia. On hän niin rakas. Onnekseni omat lapsenikin hänet ovat saneet nähdä ja oppia tuntemaan, vaikka hävettävän vähän pääsenkin käymään, kun asumme eri kaupungissa ja minä en edelleenkään autoa aja ollenkaan. 
Hyvää ystävänpäivää teille kaikille sinne ruudun toiselle puolelle. 

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

No ei vieläkään ompeluksia... vaan sitä ajatuksen virtaa

Tässä, kun kuumeessa makaa sängyssä, tai no oikeastaan soffalla, on paljon aikaa ajatella.
Kaikki nuo leffatkin on niin sataan kertaan nähty, mitä tuolta telkusta tulee.

Olen onnekas, kun olen saanut näin ihanan perheen. Ihania ystäviä ja todella ihania työkavereita.
Tänään juuri mietin, kuinka vähään voi olla tyytyväinen ja kuinka paljon olen saanut.
Luin taas tänään erästä palstaa, jossa autetaan vähävaraisia tai esimerkiksi sairastumisen vuoksi ahdinkoon joutuneita ihmisiä, perheitä ja valtava ahdistus täytti mieleni. En pysty heitä paljoa auttamaan, mutta aina välillä jotakin.
Muutama kymppi rahaa, ruokakassia tai vaikkapa lahjakorttia johonkin kauppaan. Juttelin mieheni kanssa siinä juttuja itsekseni lukiessani ja kerroin, kuinka paljon ahdistaa, kun ei voi enempää auttaa.

Välillä ihmettelen, kuinka jotkut voivat ohittaa kaiken tämän hädän ja avun tarpeen vain olan kohautuksella. Keskittyä siihen, että itsellä on kaikki, paljon materiaa ja ehkä vielä enemmän mammonaa.
Raha ei tuo onnea sanotaan, mutta näiden valtavaan ahdinkoon joutuneiden kohdalla uskon sen helpottavan elämää.
En pysty käsittämään tätä itsekeskeisyyttä mikä nykyään vallitsee. Kunhan itsellä on kaikki hyvin, voi sulkea silmät kaikelta muulta. Olen sitä mieltä, että jokainen meistä pystyy auttamaan, vaikka sitten olemalla juttuseurana tai kirjekaverina sitä tarvitsevalle.

Kosto, loukkaantuminen ja "kunhan minulla on kaikki hyvin"-ajattelu tuntuu valtaavan alaa.

Yritän ja olen yrittänyt päästä tavastani piikitellä ihmisiä, vieläkin huomaan sitä välillä jutellessani tekevän. Mutta olen huomannut, etten jaksa enää nykyään loukkaantua, en ainakaan itseni puolesta. Ehkä lapsien, jos siihen on aihetta, mutta harvemmin siitäkään. Jokainenhan meistä on erilainen. Ei sitä täydellistä löydykkään, eikä varmasti ole tarve.

Olen vähemmän tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden tiedän tuovan elämääni ahdistusta, joilla on niin täysin eri arvomaailma ja ajatukset. En siksi, etten heistä pitäisi tai voisi heidän ajatuksiaan kuunnella, vaan siksi, että se on niin hiivatin raskasta.
Miksi pitäisi päivästä toiseen käyttää energiaa siihen, että kilpailisi, kadehtisi ja olisi katkera? Ei se kanna mihinkään. Tuloksena itsestä tulee arvosteleva, herkkänahkainen ja toisissa negatiivisuutta näkevä ihminen.
Ajattelen myöskin sitä minkä mallin lapsillemme opetamme tästä maailmasta, ihmisistä, rakkaimmista ja läheisistä.
Lapset kuuntelee ja kuulee. Usein vanhemmat ajattelevat, että näin ei ole, mutta kyllä ne kuulee, muistaa ja luo omat muistijälkensä. Kuka sitten mitäkin haluaa opettaa lapsilleen? Minä toivon, että lapseni oppivat luomaan jokaisesta ihmisestä oman mielipiteen, oman kuvan. Ottavat jokaisen vastaan sellaisena, kuin hän on.
Oppivat käyttämään mielikuvitustaan, luomaan leikkejä itse. Nykyään tässä ollaan monessa suhteessa aika hakoteillä. Lapsilta puuttuu monesti kyky käyttää mielikuvitustaan. Leikkiin tarvitaan aikuista, ei osata leikkiä itse, yksin.
Aikuiset eivät anna lapsen mielikuvitukselle ja mielelle tilaa kasvaa itse. Monta kertaa elämä on preppausta, harjoittelua jne....
Pitäisi osata sanoa sille lapselle, että mene nyt vain sinne leikkimään. Osaat kyllä itsekkin.

Mihin meiltä on hävinnyt omatunto, kyky kävellä peilin eteen ja sanoa, että voisiko sittenkin vika olla minussa? Miksi kaikesta pitää loukkaantua, kaikki ottaa henkilökohtaisesti? Kannattaisiko joskus edes yrittää ajatella, että vika voi olla minussakin, ei pelkästään aina niissä kaikissa muissa?
Näitä asioita olen tässä funtsinut. Onneksi minulla on ihana työporukka ja kaverit, joiden kanssa huumori on sen sorttista, että jos siellä loukkaantuisi, saisin tehdä sitä koko ajan.
Maailmassa on muitakin, kuin minä ja mun perheeni. Ja maailma pyörii myös muiden asioiden ja menojen ympärillä.
Tästäpä taas eteenpäin, peiton alle parantelemaan....
Näkyy olevan Renny Harlinia ja Finlandia vodgaa. Leffaa...

lauantai 6. helmikuuta 2016

Palapelimekko

Unohdin laittaa kuvaa tästä ompeluksesta, eli palapeli mekkonen ja lisäksi tein leggarit, joissa oli toinen puntti pilkkukangasta ja toinen Aarrekidiä... Katson löydänkö kuvaa niistä :)

Leggareista ei löytynyt kuvaa, se siis myöhemmin :)
Täytynee katsoa, joskos tässä ehtisi ommella lisääkin...

Muistojen virtaa....

Tässä kotitöitä puuhaillessa alkoi hassusta virrata muistoja nuoruudestani mieleeni. Paljon asioita, joita olin haudannut jonnekkin syvälle mieleeni. Ajattelin kirjoittaa niitä ylös, ennen kuin unohdan ne taas.

Eräs pätkä palasi juuri mieleeni... Olen joku yläaste ikäinen, kuuntelen, kun keittiöstä kuuluu kovaa meteliä, on varmaankin ilta/iltapäivä ainakin.. 
Äitini huutaa jotakin ja hänen silloinen miehensä, rakkaan pikkusiskoseni isä karjuu jotakin... Nappaan siskoa kädestä kiinni ja juoksutan hänet mun huoneeseeni. Olimme muistaakseni leikkimässä olkkarissa joillakin pikkueläimillä. Pikkuveli tulee perässä.
 Seuraavaksi muistan, kuinka luen satukirjaa pikkusiskolle ja pikkuveljelleni huoneeni lattialla. Satu oli mun lemppari, muistan vieläkin... Kolme pukkia, nimeltään Mikko. Toisella korvalla kuuntelen koko ajan.
Kuuluu kova karjaisu keittiöstä ja minä tyypilliseen tyyliini pelkään, että äidille käy jotakin ja säntään keittiöön. Pistän huoneeni oven perässäni kiinni, pikkuveli jää lukemaan pikkusiskolle satua loppuun, luulisin..
Tuo pikkusiskoni isä, karjuu jotakin umpihumalassa. Minä koko hurjassa varmaan siihen aikaan 150cm pituudessani alan karjumaan hänelle niin kovaa, kuin kurkusta lähtee... Muistan vieläkin sanasta sanaan huutaneeni: Sinä saatanan homo et tasan tarkkaan koske mun äitiini. Äijä pomppasi pystyyn nyrkit tiukasti kyljissä kiinni, silmät hulluna palaen. Nousin hänen varpailleen ja jatkoin huutoani, tuijottaen ylöspäin suoraan silmiin tuota raivokasta, humalaista miestä.
Minä pöllö, kun en koskaan osannut pelätä oikeastaan mitään. Hän ei koskenut minuun sormellakaan, mutta paiskoi ympäriltämme kaksi keittiön tuolia palasiksi, yhdellä kädellä.
Jälkeenpäin miettien, olisin voinut olla märkä läntti keittiön seinässä, mutta koskaan hän ei minuun koskenut, äitiini kyllä sitten.
Jostakin tällainenkin muisto palautui mieleeni...
Äitini onneksi pääsi tuosta miehestä eroon ja hänellä on ihana mies ja lapsillamme ihana vaari <3 Ja toki nuorimmilla sisaruksillani ihana isä.

Tämä varmaan palaili mieleeni, kun olen kovasti miettinyt tässä lähisukulaisiani, kovasti olen surullinen, kun  pikkuveljeni ja meidän rakas isämme eivät ole oikein väleissä keskenään. Tiedän tämän olevan isälleni todella kurjaa ja surullista. Hän on varmasti hyvin samanlainen, kuin minäkin. Miettii ja murehtii kovasti asioita sisällään, vaikkei aina ääneen saa sanottuakkaan, kuinka pahalta tuntuu.
Minulle suku on tärkeä, perhe tärkein.
Olen kovasti pehmentynyt tässä vuosien saatossa ja juuri tänään äitini kanssa tästä puhelinkin puhelimessa.
En jaksa olla niin ehdoton asioissa, ei se kanna mihinkään.
On minulla edelleenkin todella vahvat mielipiteet ja seison vahvasti niiden takana, mutta en jaksa riidellä, kinastella ja väitellä. Pikkuasioista, joilla ei oikeasti ole mitään suurta merkitystä tässä elämässä. On niin paljon isompiakin ongelmia ja murheita.
Tässä hyvin läheltä saanut muutamaa sellaista seurata ja lisäksi muutaman todella läheisen ja rakkaan ystävän menettänyt.
 Elämä on aivan liian lyhyt riitelyyn. Koskaan ei tiedä milloin on se viimeinen päivä, kun voit soittaa isällesi tai äidillesi ja jutella hänen kanssaan.
Miksi pilata sitä? Meidän jokaisen olisi hyvä opetella joustamaan ja ajattelemaan, että olemme kaikki erilaisia, kaikista ei voi pitää, mutta toimeen voi tulla ja anteeksi antaa.
Ei ketään voi muuttaa, eikä ole tarvekkaan. On hyvä, että olemme erilaisia. Peiliin on aina välillä hyvä katsoa, itse kunkin....
Mukavaa viikonlopun jatkoa, palataan....

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Hyvää alkanutta vuotta 2016

Tätä uutta vuottakin tässä päässyt pyörähtämään jo tovi.
Töihin palailtiin tuossa loppiaisen jälkeen. Apuli aloitti viimeisen lukukautensa peruskoulussa.
Miisukka ilmoitettiin eilen eskariin. Voihan sniif, mihin tämä aika on mennyt. Mun pikkuinen...

Kovilla pakkasilla on meitä koeteltu tässä, kolmeakymmentä hipoen menty muutama päivä. Nyt on ollut "vain" -20-22-astetta. Ilkee jo mennä koirankin kanssa tuohon järven jäälle reippailemaan. On sen verran lauhempaa.
Kyllä se ikävästi niskaan ja naamaan ottaa, kun sopivasti viima käy, vaikka mitä päälleen pukisi.

Tältä aamulta järveltä. Aamulenkkiä herra kuonopään kera

Eiliseltä lenkiltä järveltä





Vähän tässä koitin ommellakkin, kun Miisukka halusi neuletunikan, jossa olisi hänen unilampaansa??!!??
Hänellä siis on tuollainen Pentikin unilammas, pupun lisäksi unikaverinaan.
Ärsyttävintähän tuossa oli se, että tuo silitettävä tukikangas ei tietenkään suostunut tarttumaan tuohon neulekankaaseen. Vaati pientä funtsaamista miten tuon saa tuohon suoraan aplikoitua...
Näyttää omaan silmään lähinnä teletapilta, mutta tytölle kelpasi :D
Ei se oikein koskaan luonnistu, kun vapaalla kädellä nopsaan piirtää...









Mutta pääasia, että tyttö oli ihan tyytyväinen. Tunikankin kaava oli jotenkin kummallinen. Ihme pötkylä. Tarvitsee vissiin vähän koittaa panostaa tuohon kaavojen suunnitteluun tässä.
Nyt aattelin katsoa, joskos kampaajalla olisi aikaa, veisin pikkusukan sinne. Hiuksia lyhentämään. Miisukalla on edelleen aika ohkaset hiukset johtuen pääasiassa niistä olleista kilpirauhasongelmista, mutta mittaa on alkanut tulla.
Olen aina leikkauttanut meidän tyttöjen hiukset lyhkäiseksi niin kauan, kunnes ovat itse kykeneviä niistä huolehtimaan. Minun mieltymyksieni takia ei tarvitse olla pitkää tukkaa. Laitan sitten omia hiuksiani, jos siltä tuntuu...
Muistan itse lapsena, kun äiti ja mummut ja vaarit halusivat, että minulla on pitkät hiukset. Se oli ihan karseaa. Inhosin hiusten pesua, harjausta ja laittamista. Omistan tällaisen vaaleanihmisen afrotukan, joka oli aina takussa, vaikka kuinka oisi harjannut. Olin tokalla luokalla, kun sain leikkauttaa hiukseni lyhkäisiksi ja voi sitä onnea :)
En halua lapsilleni samaa piinaa, koska eivät hekään siitä nauti, kun hiuksia harjataan ja laitetaan. Eivät ne ole mitään näyttelyesineitä...
Eli siis sitten vasta, kun itse osaavat/pystyvät ne harjaamaan, pidemmät hiukset kiitos.
Toki, jos haluavat pitää pidempänä, sitten olen sanonut, että pitää kestää se hiusten setviminenkin.
Miisukka ainakin haluaa itse, että hiukset leikataan lyhyemmiksi, samoin Vernuli pyytää säännöllisesti, että hiukset leikkautetaan.
Kahdella isommalla on nyt pitkät omasta tahdostaan. Meillä onneksi ei kellään ole koskaan ollut ongelma hiusten kasvu tai paksuus. Vernulillakin oli jo syntyessään hiuksia, vaikka useammalle jakaa... Kasvaa kohisten, kuin suomen metsät :D