marraskuu.... Vettä sataa, koitetaan jaksaa vielä vähän aikaa
On todella ankea keli tuolla. Kaikki ihana, mieltä piristävä valkoinen lumi on sulanut pois.
Vettä sataa, on harmaata, usvaista, likaista.
Mietin itsekseni, että vielä vähän aikaa on jaksettava, vielä muutama päivä madellaan tämän harmauden keskellä eteenpäin. On sen talven vielä tultava takaisin. Olen talvi-ihminen, tykkään pirteästä pakkasesta, reippailen silloin ulkona paljon. Tykkään pukeutua runsaasti, saa ihan luvan kanssa piiloutua paksuihin, lämpöisiin vaatteisiin, saa käyttää pitkiä villasukkia ja toppahousuja, lämpimiä kenkiä ja kaikelta suojaavaa villamyssyä.
Nämä ankeuttajapäivät on vain madeltava eteenpäin, oltava tekemättä mitään, annettava niiden lipua ohitse. Ei pysty aloittamaan mitään, kaikki energia on valutettu pois, on kuin räpistelisi kärpäspaperissa, josta ei pääse irti.
Kurjinta on se, että syksyllä ja syystalvella olisi kauheasti tekemistä, palavereja lapsien asioissa, töissä pitäisi suunnitella sitä ja tätä, vaan ei pysty tarttumaan mihinkään. Masennusaikojeni jälkeen olen opetellut, että syksyt ja varsinkin nämä synkät, tummat päivät täytyy vain antaa lipua ohitse. Teet vain sen, mikä on aivan pakko.
Tuossa kerkesi jo hiukan mieli piristyä, kun lunta satoi ja pakkastakin oli muutaman päivän ajan. Jaksoi taas ihan eri buustilla mennä arkea eteenpäin.
Eilen juhlimme toiseksi nuorimman tyttöseni 11-vuotis synttäreitä, oli ihanaa, että porukkaa pääsi paljon paikalle.
On taas tullut kaikennäköistä vastaan tässä syksyn edetessä, huolta ja iloakin.
Onnellinen olen erityisesti erään meille rakkaan ihmisen hyvästä toipumisen alkamisesta, vakavan sairastumisen jälkeen. Tuo yhtäkkinen asia säikäytti valtavasti. Nyt toivotaan, että kaikki menee hyvin <3
Lapset puurtavat koulutiellään, Perheen isoveljenkin asioita ollaan saatu järjestykseen, isojen palavereiden avulla. Itsekkin pystyy taas välillä jollakin lailla nukkumaan ja vähän ehkä hengittämään välillä.
Kovan taistelun jälkeen sain hänelle kunnolla tukea ja apua. Tuntuu olevan toivottoman vaikeata. Olen ala-asteelta asti sitä hänelle koittanut saada ja nyt vasta kunnolla lukiossa sitten asiaan tartuttiin. Niin monta yötä olen itkenyt ja valvonut ja miettinyt ja puhunut....
Toiseksi nuorimman lääkitystä rukattiin ja vaihdettiin uuteen uskoon ja nyt tuntuisi löytyvän apuakin. Hän itsekkin sanoi, että tämä lääke auttaa paremmin.
Melkoista tasapainoilua tämä arki on välillä.
Kovasti odotan ja toivon, että kouluun pääsisin. Ei tämä ammatti ole se, mitä loppu ikäni voisin kuvitella tekeväni. Ei mitään mahdollisuutta vaikuttaa työnkuvaan, ei mitään etenemismahdollisuuksia ja jatkuva säästäminen kunnan ja valtion toimesta, kiristää ruuvia. Niin kauanhan sitä kiristetään, kun ihmiset siihen suostuvat ja ovat valmiita tekemään lisää samalla palkalla ja ajalla.
Vedotaan aina säästötavoitteisiin, no en tiedä mikä meistä hoitoalan ihmisistä on tehnyt niin munattomia, ettei suuta saada auki ja suostutaan kaikkeen?
Mutta todella jotakin muuta on keksittävä, niin paljon, kuin työstäni tykkäänkin. En jaksa tällaisessa rumbassa, jossa lasketaan prosentteja ja minuutteja. Joita oikeasti yhdessäkään hoitoalan hommassa ei pitäisi laskea. Tätä työtä tehdään ihmisille, ihmiseltä, sydämellä ja halusta. Ei siksi, että tietyt prosentit täyttyisi.
Mä meen nyt ompelemaan kasan sydämiä, nuorimmaisen joulumyyjäisiin :)
Joulu on se vuoden ihanin ja lämpöisin juhla, jotakin odotettavaa tähän pimeyteen
Vettä sataa, on harmaata, usvaista, likaista.
Mietin itsekseni, että vielä vähän aikaa on jaksettava, vielä muutama päivä madellaan tämän harmauden keskellä eteenpäin. On sen talven vielä tultava takaisin. Olen talvi-ihminen, tykkään pirteästä pakkasesta, reippailen silloin ulkona paljon. Tykkään pukeutua runsaasti, saa ihan luvan kanssa piiloutua paksuihin, lämpöisiin vaatteisiin, saa käyttää pitkiä villasukkia ja toppahousuja, lämpimiä kenkiä ja kaikelta suojaavaa villamyssyä.
Nämä ankeuttajapäivät on vain madeltava eteenpäin, oltava tekemättä mitään, annettava niiden lipua ohitse. Ei pysty aloittamaan mitään, kaikki energia on valutettu pois, on kuin räpistelisi kärpäspaperissa, josta ei pääse irti.
Kurjinta on se, että syksyllä ja syystalvella olisi kauheasti tekemistä, palavereja lapsien asioissa, töissä pitäisi suunnitella sitä ja tätä, vaan ei pysty tarttumaan mihinkään. Masennusaikojeni jälkeen olen opetellut, että syksyt ja varsinkin nämä synkät, tummat päivät täytyy vain antaa lipua ohitse. Teet vain sen, mikä on aivan pakko.
Tuossa kerkesi jo hiukan mieli piristyä, kun lunta satoi ja pakkastakin oli muutaman päivän ajan. Jaksoi taas ihan eri buustilla mennä arkea eteenpäin.
Eilen juhlimme toiseksi nuorimman tyttöseni 11-vuotis synttäreitä, oli ihanaa, että porukkaa pääsi paljon paikalle.
On taas tullut kaikennäköistä vastaan tässä syksyn edetessä, huolta ja iloakin.
Onnellinen olen erityisesti erään meille rakkaan ihmisen hyvästä toipumisen alkamisesta, vakavan sairastumisen jälkeen. Tuo yhtäkkinen asia säikäytti valtavasti. Nyt toivotaan, että kaikki menee hyvin <3
Lapset puurtavat koulutiellään, Perheen isoveljenkin asioita ollaan saatu järjestykseen, isojen palavereiden avulla. Itsekkin pystyy taas välillä jollakin lailla nukkumaan ja vähän ehkä hengittämään välillä.
Kovan taistelun jälkeen sain hänelle kunnolla tukea ja apua. Tuntuu olevan toivottoman vaikeata. Olen ala-asteelta asti sitä hänelle koittanut saada ja nyt vasta kunnolla lukiossa sitten asiaan tartuttiin. Niin monta yötä olen itkenyt ja valvonut ja miettinyt ja puhunut....
Toiseksi nuorimman lääkitystä rukattiin ja vaihdettiin uuteen uskoon ja nyt tuntuisi löytyvän apuakin. Hän itsekkin sanoi, että tämä lääke auttaa paremmin.
Melkoista tasapainoilua tämä arki on välillä.
Kovasti odotan ja toivon, että kouluun pääsisin. Ei tämä ammatti ole se, mitä loppu ikäni voisin kuvitella tekeväni. Ei mitään mahdollisuutta vaikuttaa työnkuvaan, ei mitään etenemismahdollisuuksia ja jatkuva säästäminen kunnan ja valtion toimesta, kiristää ruuvia. Niin kauanhan sitä kiristetään, kun ihmiset siihen suostuvat ja ovat valmiita tekemään lisää samalla palkalla ja ajalla.
Vedotaan aina säästötavoitteisiin, no en tiedä mikä meistä hoitoalan ihmisistä on tehnyt niin munattomia, ettei suuta saada auki ja suostutaan kaikkeen?
Mutta todella jotakin muuta on keksittävä, niin paljon, kuin työstäni tykkäänkin. En jaksa tällaisessa rumbassa, jossa lasketaan prosentteja ja minuutteja. Joita oikeasti yhdessäkään hoitoalan hommassa ei pitäisi laskea. Tätä työtä tehdään ihmisille, ihmiseltä, sydämellä ja halusta. Ei siksi, että tietyt prosentit täyttyisi.
Mä meen nyt ompelemaan kasan sydämiä, nuorimmaisen joulumyyjäisiin :)
Joulu on se vuoden ihanin ja lämpöisin juhla, jotakin odotettavaa tähän pimeyteen
Kommentit