Kun lapsi on erityinen
Niin, kuten moni meidän perheen tunteva tietääkin, meillä on erityislapsia perheessä.
Taas, kun Tässä olen kirjoittanut sinne, tänne ja tuonne pitkää tekstiä, liittänyt diagnoosi papereita mukaan ja pohtinut sitä, kuinka paljon kaikkea joutuu tekemään erilailla. Ei sitä ajattele tässä tavallisesta arjessa, ei asiat tunnu sen erilaisemmilta, tämä on meidän perusarkea.
Joskus herään kuuntelemaan ja miettimään, kun joku valittaa ihan sellaisesta tavallisesta elämästä, ehkä on ollut vähän väsyneempi lapsi, vähän enemmän sairaana tai muuta sellaista.
Kun olen oikein väsynyt, niin olisin aikalailla valmis antamaan mitä vaan siitä tavallisesta arjesta.
Kun olen päässyt illalla nukkumaan tai nukahtanut soffalle joskus kolmen jälkeen, kun olen puhunut ja puhunut vanhimman lapsen kanssa, koittanut saada sitä ymmärtämään miltä tuntuu, miksi tarvitsee tuntea, miksi ei voi vaan antaa itsensä näivettyä pois. Kun muulla ei ole väliä, kuin aivoilla kuulemma.
Kun on omassa maailmassaan, päänsä sisällä vankina.
Puhut, itket, puhut, valvot....
Aamulla pitää lähteä töihin. Ensin herättää koululaiset, toinen erityisistä ei halua nousta, pakko on. Hän ei käy pesulla omatoimisesti, ei harjaa hiuksiaan. Lähtee pakkasella ilman sukkia ja ohuissa leggareissa. Hän ei osaa säädellä tunteitaan, eli todennäköisesti olen väistänyt parit lentävät kirjat ennen töihin lähtöä ja kuullut olevani idiootti aika moneen kertaan, kun häntä hoputan. Onko lääkkeet otettu....
Vaatteet hänelle, vahdin, että sukatkin menee jalkaan. Hän ei muista juoda, sekin on vaadittava, vessassa käynti....
Hän ei tunne kelloa ja miltei kaikkina aamuna, kun minun on pakko lähteä liikkeelle aikaisemmin, perheen isä joutuu tekemään lyhyemmän päivän. Pienimmän herätys, vaatteet valmiiksi, onneksi hän on hyvin omatoiminen.
Yleensä tässä välissä vien koirat lenkille, yksi kerrallaan. Kahden kanssa ei kannata lähteä. Pääsee lujaa ja joka suuntaan😉.
Käyn joka toisessa välissä hölkäten yläkerrassa ja koitan saada porukkaa ylös. Mietin moniko myöhästyy tänään. Koirille, kissoille ja akvaariokaloille ruoat.
Juon kaffeen samalla, kun laitan Pikku likalle aamupalan(jota ei enää tarjoilla eskarissa, kiitos tästäkin, asiasta joka olisi vähän helpottanut aamua), toivon että vanhimmainen jaksaisi edes tänään nousta. Rähjään ukolle, joka luultavasti vieläkin tässäkin vaiheessa makaa sängyssä ja nukkuu..
Hän nousee ja keskittyy omaan aamupalaansa. Ei ole omena jne... kun lapsista kolmea katsoo. Sängystä nouseminen on kuin tervanjuontia.
Nappaan eväät mukaan, hoputan ja muistutan. Onko avaimet tallessa, bussikortit...
Miisukan hoitoaika alkaa vasta yhdeksältä, joten paljon aikaisemmin ei voi viedä.
Kolme lapsista kulkee bussilla kouluihinsa ja yksi kävelee. Pienimmän kanssa kävellään eskarille. Tänään juoksin bussipysäkille eskarilta, kun tuo pysäkki on tuolla puolentoista kilometrin päässä ja bussi oli etuajassa reilusti. Onneksi on seuranta ohjelma sitäkin varten. Henki alkoi kulkea vasta työpaikan pihassa. Ei pitäisi juosta puolikuntoisena, antibioottikuurilla.
Koko päivän mietin ja toivon että kukaan ei ole unohtanut avaimia, kukaan ei ole jättänyt syömättä, koska olen kotona vasta viiden kuuden aikoihin. Tässä tosiaan vaan ihan tavallinen aamu. Yleensä tähän kuuluu hukkuneita koulukirjoja ja niiden etsintää, ei ole puhtaita vaatteita, pissattu sänky ja petivaatteiden pesua, sänkyjen, sohvien ja lastenhuoneiden suojaaminen päivän ajaksi koiranpennun tuhovimmalta ja pissaamiselta. Ja paljon muuta. Yleensä on vähintäänkin yksi oikoja, psykiatrin käynti, terkka tai retki 😗. No elämä on....
Taas, kun Tässä olen kirjoittanut sinne, tänne ja tuonne pitkää tekstiä, liittänyt diagnoosi papereita mukaan ja pohtinut sitä, kuinka paljon kaikkea joutuu tekemään erilailla. Ei sitä ajattele tässä tavallisesta arjessa, ei asiat tunnu sen erilaisemmilta, tämä on meidän perusarkea.
Joskus herään kuuntelemaan ja miettimään, kun joku valittaa ihan sellaisesta tavallisesta elämästä, ehkä on ollut vähän väsyneempi lapsi, vähän enemmän sairaana tai muuta sellaista.
Kun olen oikein väsynyt, niin olisin aikalailla valmis antamaan mitä vaan siitä tavallisesta arjesta.
Kun olen päässyt illalla nukkumaan tai nukahtanut soffalle joskus kolmen jälkeen, kun olen puhunut ja puhunut vanhimman lapsen kanssa, koittanut saada sitä ymmärtämään miltä tuntuu, miksi tarvitsee tuntea, miksi ei voi vaan antaa itsensä näivettyä pois. Kun muulla ei ole väliä, kuin aivoilla kuulemma.
Kun on omassa maailmassaan, päänsä sisällä vankina.
Puhut, itket, puhut, valvot....
Aamulla pitää lähteä töihin. Ensin herättää koululaiset, toinen erityisistä ei halua nousta, pakko on. Hän ei käy pesulla omatoimisesti, ei harjaa hiuksiaan. Lähtee pakkasella ilman sukkia ja ohuissa leggareissa. Hän ei osaa säädellä tunteitaan, eli todennäköisesti olen väistänyt parit lentävät kirjat ennen töihin lähtöä ja kuullut olevani idiootti aika moneen kertaan, kun häntä hoputan. Onko lääkkeet otettu....
Vaatteet hänelle, vahdin, että sukatkin menee jalkaan. Hän ei muista juoda, sekin on vaadittava, vessassa käynti....
Hän ei tunne kelloa ja miltei kaikkina aamuna, kun minun on pakko lähteä liikkeelle aikaisemmin, perheen isä joutuu tekemään lyhyemmän päivän. Pienimmän herätys, vaatteet valmiiksi, onneksi hän on hyvin omatoiminen.
Yleensä tässä välissä vien koirat lenkille, yksi kerrallaan. Kahden kanssa ei kannata lähteä. Pääsee lujaa ja joka suuntaan😉.
Käyn joka toisessa välissä hölkäten yläkerrassa ja koitan saada porukkaa ylös. Mietin moniko myöhästyy tänään. Koirille, kissoille ja akvaariokaloille ruoat.
Juon kaffeen samalla, kun laitan Pikku likalle aamupalan(jota ei enää tarjoilla eskarissa, kiitos tästäkin, asiasta joka olisi vähän helpottanut aamua), toivon että vanhimmainen jaksaisi edes tänään nousta. Rähjään ukolle, joka luultavasti vieläkin tässäkin vaiheessa makaa sängyssä ja nukkuu..
Hän nousee ja keskittyy omaan aamupalaansa. Ei ole omena jne... kun lapsista kolmea katsoo. Sängystä nouseminen on kuin tervanjuontia.
Nappaan eväät mukaan, hoputan ja muistutan. Onko avaimet tallessa, bussikortit...
Miisukan hoitoaika alkaa vasta yhdeksältä, joten paljon aikaisemmin ei voi viedä.
Kolme lapsista kulkee bussilla kouluihinsa ja yksi kävelee. Pienimmän kanssa kävellään eskarille. Tänään juoksin bussipysäkille eskarilta, kun tuo pysäkki on tuolla puolentoista kilometrin päässä ja bussi oli etuajassa reilusti. Onneksi on seuranta ohjelma sitäkin varten. Henki alkoi kulkea vasta työpaikan pihassa. Ei pitäisi juosta puolikuntoisena, antibioottikuurilla.
Koko päivän mietin ja toivon että kukaan ei ole unohtanut avaimia, kukaan ei ole jättänyt syömättä, koska olen kotona vasta viiden kuuden aikoihin. Tässä tosiaan vaan ihan tavallinen aamu. Yleensä tähän kuuluu hukkuneita koulukirjoja ja niiden etsintää, ei ole puhtaita vaatteita, pissattu sänky ja petivaatteiden pesua, sänkyjen, sohvien ja lastenhuoneiden suojaaminen päivän ajaksi koiranpennun tuhovimmalta ja pissaamiselta. Ja paljon muuta. Yleensä on vähintäänkin yksi oikoja, psykiatrin käynti, terkka tai retki 😗. No elämä on....
Kommentit