Ethän kopioi kuvia ilman lupaamme, toivoo Pikkusukka ja sen äiti.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Sininen hetki

Bussilla köröttelin töistä kotiin. Katselin kaunista lumista maisemaa ja hitaasti pimenevää iltaa. Aamulla oli pimeää, kun töihin lähdin ja taas oli pimeää, kun töistä palasin kotiin.

Tuolta bussipysäkiltä, kun kävelin kotiin päin, alkoi olla se, niin kutsuttu sininen hetki. Järven jäällä oli utuista lunta, joka kimalteli, kuin miljoona timanttia.
Puiden varjot piirtyivät tummemman sinisinä lumeen. Niin kaunista. Pysähdyin hetkeksi ja vain nautin Tästä luonnon upeasta maiseman maalaamisesta.


tiistai 29. marraskuuta 2016

Kun lapsi on erityinen

Niin, kuten moni meidän perheen tunteva tietääkin, meillä on erityislapsia perheessä.
Taas, kun Tässä olen kirjoittanut sinne, tänne ja tuonne pitkää tekstiä, liittänyt diagnoosi papereita mukaan ja pohtinut sitä, kuinka paljon kaikkea joutuu tekemään erilailla. Ei sitä ajattele tässä tavallisesta arjessa, ei asiat tunnu sen erilaisemmilta, tämä on meidän perusarkea.
Joskus herään kuuntelemaan ja miettimään, kun joku valittaa ihan sellaisesta tavallisesta elämästä, ehkä on ollut vähän väsyneempi lapsi, vähän enemmän sairaana tai muuta sellaista.
Kun olen oikein väsynyt, niin olisin aikalailla valmis antamaan mitä vaan siitä tavallisesta arjesta.
Kun olen päässyt illalla nukkumaan tai nukahtanut soffalle joskus kolmen jälkeen, kun olen puhunut ja puhunut vanhimman lapsen kanssa, koittanut saada sitä ymmärtämään miltä tuntuu, miksi tarvitsee tuntea, miksi ei voi vaan antaa itsensä näivettyä pois. Kun muulla ei ole väliä, kuin aivoilla kuulemma.
Kun on omassa maailmassaan, päänsä sisällä vankina.
Puhut, itket, puhut, valvot....
Aamulla pitää lähteä töihin. Ensin herättää koululaiset, toinen erityisistä ei halua nousta, pakko on. Hän ei käy pesulla omatoimisesti, ei harjaa hiuksiaan. Lähtee pakkasella ilman sukkia ja ohuissa leggareissa. Hän ei osaa säädellä tunteitaan, eli todennäköisesti olen väistänyt parit lentävät kirjat ennen töihin lähtöä ja kuullut olevani idiootti aika moneen kertaan, kun häntä hoputan. Onko lääkkeet otettu....
Vaatteet hänelle, vahdin, että sukatkin menee jalkaan. Hän ei muista juoda, sekin on vaadittava, vessassa käynti....
Hän ei tunne kelloa ja miltei kaikkina aamuna, kun minun on pakko lähteä liikkeelle aikaisemmin, perheen isä joutuu tekemään lyhyemmän päivän. Pienimmän herätys, vaatteet valmiiksi, onneksi hän on hyvin omatoiminen.
Yleensä tässä välissä vien koirat lenkille, yksi kerrallaan. Kahden kanssa ei kannata lähteä. Pääsee lujaa ja joka suuntaan😉.
Käyn joka toisessa välissä hölkäten yläkerrassa ja koitan saada porukkaa ylös. Mietin moniko myöhästyy tänään. Koirille, kissoille ja akvaariokaloille ruoat.
Juon kaffeen samalla, kun laitan Pikku likalle aamupalan(jota ei enää tarjoilla eskarissa, kiitos tästäkin, asiasta joka olisi vähän helpottanut aamua), toivon että vanhimmainen jaksaisi edes tänään nousta. Rähjään ukolle, joka luultavasti vieläkin tässäkin vaiheessa makaa sängyssä ja nukkuu..
Hän nousee ja keskittyy omaan aamupalaansa. Ei ole omena jne... kun lapsista kolmea katsoo. Sängystä nouseminen on kuin tervanjuontia.
 Nappaan eväät mukaan, hoputan ja muistutan. Onko avaimet tallessa, bussikortit...
 Miisukan hoitoaika alkaa vasta yhdeksältä, joten paljon aikaisemmin ei voi viedä.
Kolme lapsista kulkee bussilla kouluihinsa ja yksi kävelee. Pienimmän kanssa kävellään eskarille. Tänään juoksin bussipysäkille eskarilta, kun tuo pysäkki on tuolla puolentoista kilometrin päässä ja bussi oli etuajassa reilusti. Onneksi on seuranta ohjelma sitäkin varten. Henki alkoi kulkea vasta työpaikan pihassa. Ei pitäisi juosta puolikuntoisena, antibioottikuurilla.
Koko päivän mietin ja toivon että kukaan ei ole unohtanut avaimia, kukaan ei ole jättänyt syömättä, koska olen kotona vasta viiden kuuden aikoihin. Tässä tosiaan vaan ihan tavallinen aamu. Yleensä tähän kuuluu hukkuneita koulukirjoja ja niiden etsintää, ei ole puhtaita vaatteita, pissattu sänky ja petivaatteiden pesua, sänkyjen, sohvien ja lastenhuoneiden suojaaminen päivän ajaksi koiranpennun tuhovimmalta ja pissaamiselta. Ja paljon muuta. Yleensä on vähintäänkin yksi oikoja, psykiatrin käynti, terkka tai retki 😗. No elämä on....

tiistai 22. marraskuuta 2016

Sataa sataa ropisee, flunssa korvissa kopisee

Tänäänkään ei päivä tuntunut valkenevan ollenkaan. Salille pitäisi raahautua, vaan ei irtoa. Niin, eikä oikein ehdikään. Eikä kai kipeänä kannata.
Huomenna pitäisi repiä itsensä sängystä ylös neljän jälkeen. Olo on pikkasen vaille kuumeinen. Kahdesti sitä tänään mittailin, kun olo oli niin kaamea, korvasta, kun ei 38 asteeseen kipua, niin ei riitä. Verta yskiessä, antibiootteja syöden.
 Ei tehoa tähän röhään 😞. No eipä niitä siihen ole määrättykään😏. Muihin vaivoihin.
Ulkona on pimeää, synkkää ja sateista. Eilen illalla kuljin pitkin mäkiä ja mantuja kuunnellen luureista Jarkko Aholan upeaa laulua. Niitä harvoja asioita, jotka saa mielen virkeämmäksi.
No lopettelen nyt tältä erää tätä valitusvirttä ja painelen maaten. Toivoen, että kuume pysyisi poissa.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

marraskuu.... Vettä sataa, koitetaan jaksaa vielä vähän aikaa

On todella ankea keli tuolla. Kaikki ihana, mieltä piristävä valkoinen lumi on sulanut pois.
Vettä sataa, on harmaata, usvaista, likaista.
Mietin itsekseni, että vielä vähän aikaa on jaksettava, vielä muutama päivä madellaan tämän harmauden keskellä eteenpäin. On sen talven vielä tultava takaisin. Olen talvi-ihminen, tykkään pirteästä pakkasesta, reippailen silloin ulkona paljon. Tykkään pukeutua runsaasti, saa ihan luvan kanssa piiloutua paksuihin, lämpöisiin vaatteisiin, saa käyttää pitkiä villasukkia ja toppahousuja, lämpimiä kenkiä ja kaikelta suojaavaa villamyssyä.
Nämä ankeuttajapäivät on vain madeltava eteenpäin, oltava tekemättä mitään, annettava niiden lipua ohitse. Ei pysty aloittamaan mitään, kaikki energia on valutettu pois, on kuin räpistelisi kärpäspaperissa, josta ei pääse irti.
Kurjinta on se, että syksyllä ja syystalvella olisi kauheasti tekemistä, palavereja lapsien asioissa, töissä pitäisi suunnitella sitä ja tätä, vaan ei pysty tarttumaan mihinkään. Masennusaikojeni jälkeen olen opetellut, että syksyt ja varsinkin nämä synkät, tummat päivät täytyy vain antaa lipua ohitse. Teet vain sen, mikä on aivan pakko.

Tuossa kerkesi jo hiukan mieli piristyä, kun lunta satoi ja pakkastakin oli muutaman päivän ajan. Jaksoi taas ihan eri buustilla mennä arkea eteenpäin.
Eilen juhlimme toiseksi nuorimman tyttöseni 11-vuotis synttäreitä, oli ihanaa, että porukkaa pääsi paljon paikalle.
On taas tullut kaikennäköistä vastaan tässä syksyn edetessä, huolta ja iloakin.
Onnellinen olen erityisesti erään meille rakkaan ihmisen hyvästä toipumisen alkamisesta, vakavan sairastumisen jälkeen. Tuo yhtäkkinen asia säikäytti valtavasti. Nyt toivotaan, että kaikki menee hyvin <3
Kuvahaun tulos haulle auringonlasku

Lapset puurtavat koulutiellään, Perheen isoveljenkin asioita ollaan saatu järjestykseen, isojen palavereiden avulla. Itsekkin pystyy taas välillä jollakin lailla nukkumaan ja vähän ehkä hengittämään välillä.
Kovan taistelun jälkeen sain hänelle kunnolla tukea ja apua. Tuntuu olevan toivottoman vaikeata. Olen ala-asteelta asti sitä hänelle koittanut saada ja nyt vasta kunnolla lukiossa sitten asiaan tartuttiin. Niin monta yötä olen itkenyt ja valvonut ja miettinyt ja puhunut....
Toiseksi nuorimman lääkitystä rukattiin ja vaihdettiin uuteen uskoon ja nyt tuntuisi löytyvän apuakin. Hän itsekkin sanoi, että tämä lääke auttaa paremmin.
Melkoista tasapainoilua tämä arki on välillä.
Kovasti odotan ja toivon, että kouluun pääsisin. Ei tämä ammatti ole se, mitä loppu ikäni voisin kuvitella tekeväni. Ei mitään mahdollisuutta vaikuttaa työnkuvaan, ei mitään etenemismahdollisuuksia ja jatkuva säästäminen kunnan ja valtion toimesta, kiristää ruuvia. Niin kauanhan sitä kiristetään, kun ihmiset siihen suostuvat ja ovat valmiita tekemään lisää samalla palkalla ja ajalla.
Vedotaan aina säästötavoitteisiin, no en tiedä mikä meistä hoitoalan ihmisistä on tehnyt niin munattomia, ettei suuta saada auki ja suostutaan kaikkeen?
 Mutta todella jotakin muuta on keksittävä, niin paljon, kuin työstäni tykkäänkin. En jaksa tällaisessa rumbassa, jossa lasketaan prosentteja ja minuutteja. Joita oikeasti yhdessäkään hoitoalan hommassa ei pitäisi laskea. Tätä työtä tehdään ihmisille, ihmiseltä, sydämellä ja halusta. Ei siksi, että tietyt prosentit täyttyisi.
Mä meen nyt ompelemaan kasan sydämiä, nuorimmaisen joulumyyjäisiin :)
Joulu on se vuoden ihanin ja lämpöisin juhla, jotakin odotettavaa tähän pimeyteen