Ethän kopioi kuvia ilman lupaamme, toivoo Pikkusukka ja sen äiti.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Ystävänpäivää

 

Sunnuntaina on siis ystävänpäivä ja myös vaarini 85-vuotis syntymäpäiväjuhla. On jotenkin niin kovin haikeaa aina, kun vaaria menemme katsomaan. Joka kerta hätkähdän, kuinka paljon hän on kutistunut ja muuttunut. Vaari on ollut aina iso mies, leveäharteinen ja kova tekemään työtä. Nuorena ja lapsena paljon tuli mummulassa vietettyä aikaa, vaarin kanssa karhunvatukoita söimme pensaasta, niin että suunpielet oli tummanpunaisina :).
Vaari opetti monta tärkeää asiaa luonnosta, eläimistä ja elämästäkin. Ei hän koskaan ollut mikään maailman puheliain mies, tai ainakaan minun muistaakseni, vaan ehkä aavistuksen jäyhä, perus pohjalainen mies. Mutta aina vaarin syliin pääsi istumaan ja juttelemaan mukavia. On hän niin rakas. Onnekseni omat lapsenikin hänet ovat saneet nähdä ja oppia tuntemaan, vaikka hävettävän vähän pääsenkin käymään, kun asumme eri kaupungissa ja minä en edelleenkään autoa aja ollenkaan. 
Hyvää ystävänpäivää teille kaikille sinne ruudun toiselle puolelle. 

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

No ei vieläkään ompeluksia... vaan sitä ajatuksen virtaa

Tässä, kun kuumeessa makaa sängyssä, tai no oikeastaan soffalla, on paljon aikaa ajatella.
Kaikki nuo leffatkin on niin sataan kertaan nähty, mitä tuolta telkusta tulee.

Olen onnekas, kun olen saanut näin ihanan perheen. Ihania ystäviä ja todella ihania työkavereita.
Tänään juuri mietin, kuinka vähään voi olla tyytyväinen ja kuinka paljon olen saanut.
Luin taas tänään erästä palstaa, jossa autetaan vähävaraisia tai esimerkiksi sairastumisen vuoksi ahdinkoon joutuneita ihmisiä, perheitä ja valtava ahdistus täytti mieleni. En pysty heitä paljoa auttamaan, mutta aina välillä jotakin.
Muutama kymppi rahaa, ruokakassia tai vaikkapa lahjakorttia johonkin kauppaan. Juttelin mieheni kanssa siinä juttuja itsekseni lukiessani ja kerroin, kuinka paljon ahdistaa, kun ei voi enempää auttaa.

Välillä ihmettelen, kuinka jotkut voivat ohittaa kaiken tämän hädän ja avun tarpeen vain olan kohautuksella. Keskittyä siihen, että itsellä on kaikki, paljon materiaa ja ehkä vielä enemmän mammonaa.
Raha ei tuo onnea sanotaan, mutta näiden valtavaan ahdinkoon joutuneiden kohdalla uskon sen helpottavan elämää.
En pysty käsittämään tätä itsekeskeisyyttä mikä nykyään vallitsee. Kunhan itsellä on kaikki hyvin, voi sulkea silmät kaikelta muulta. Olen sitä mieltä, että jokainen meistä pystyy auttamaan, vaikka sitten olemalla juttuseurana tai kirjekaverina sitä tarvitsevalle.

Kosto, loukkaantuminen ja "kunhan minulla on kaikki hyvin"-ajattelu tuntuu valtaavan alaa.

Yritän ja olen yrittänyt päästä tavastani piikitellä ihmisiä, vieläkin huomaan sitä välillä jutellessani tekevän. Mutta olen huomannut, etten jaksa enää nykyään loukkaantua, en ainakaan itseni puolesta. Ehkä lapsien, jos siihen on aihetta, mutta harvemmin siitäkään. Jokainenhan meistä on erilainen. Ei sitä täydellistä löydykkään, eikä varmasti ole tarve.

Olen vähemmän tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden tiedän tuovan elämääni ahdistusta, joilla on niin täysin eri arvomaailma ja ajatukset. En siksi, etten heistä pitäisi tai voisi heidän ajatuksiaan kuunnella, vaan siksi, että se on niin hiivatin raskasta.
Miksi pitäisi päivästä toiseen käyttää energiaa siihen, että kilpailisi, kadehtisi ja olisi katkera? Ei se kanna mihinkään. Tuloksena itsestä tulee arvosteleva, herkkänahkainen ja toisissa negatiivisuutta näkevä ihminen.
Ajattelen myöskin sitä minkä mallin lapsillemme opetamme tästä maailmasta, ihmisistä, rakkaimmista ja läheisistä.
Lapset kuuntelee ja kuulee. Usein vanhemmat ajattelevat, että näin ei ole, mutta kyllä ne kuulee, muistaa ja luo omat muistijälkensä. Kuka sitten mitäkin haluaa opettaa lapsilleen? Minä toivon, että lapseni oppivat luomaan jokaisesta ihmisestä oman mielipiteen, oman kuvan. Ottavat jokaisen vastaan sellaisena, kuin hän on.
Oppivat käyttämään mielikuvitustaan, luomaan leikkejä itse. Nykyään tässä ollaan monessa suhteessa aika hakoteillä. Lapsilta puuttuu monesti kyky käyttää mielikuvitustaan. Leikkiin tarvitaan aikuista, ei osata leikkiä itse, yksin.
Aikuiset eivät anna lapsen mielikuvitukselle ja mielelle tilaa kasvaa itse. Monta kertaa elämä on preppausta, harjoittelua jne....
Pitäisi osata sanoa sille lapselle, että mene nyt vain sinne leikkimään. Osaat kyllä itsekkin.

Mihin meiltä on hävinnyt omatunto, kyky kävellä peilin eteen ja sanoa, että voisiko sittenkin vika olla minussa? Miksi kaikesta pitää loukkaantua, kaikki ottaa henkilökohtaisesti? Kannattaisiko joskus edes yrittää ajatella, että vika voi olla minussakin, ei pelkästään aina niissä kaikissa muissa?
Näitä asioita olen tässä funtsinut. Onneksi minulla on ihana työporukka ja kaverit, joiden kanssa huumori on sen sorttista, että jos siellä loukkaantuisi, saisin tehdä sitä koko ajan.
Maailmassa on muitakin, kuin minä ja mun perheeni. Ja maailma pyörii myös muiden asioiden ja menojen ympärillä.
Tästäpä taas eteenpäin, peiton alle parantelemaan....
Näkyy olevan Renny Harlinia ja Finlandia vodgaa. Leffaa...

lauantai 6. helmikuuta 2016

Palapelimekko

Unohdin laittaa kuvaa tästä ompeluksesta, eli palapeli mekkonen ja lisäksi tein leggarit, joissa oli toinen puntti pilkkukangasta ja toinen Aarrekidiä... Katson löydänkö kuvaa niistä :)

Leggareista ei löytynyt kuvaa, se siis myöhemmin :)
Täytynee katsoa, joskos tässä ehtisi ommella lisääkin...

Muistojen virtaa....

Tässä kotitöitä puuhaillessa alkoi hassusta virrata muistoja nuoruudestani mieleeni. Paljon asioita, joita olin haudannut jonnekkin syvälle mieleeni. Ajattelin kirjoittaa niitä ylös, ennen kuin unohdan ne taas.

Eräs pätkä palasi juuri mieleeni... Olen joku yläaste ikäinen, kuuntelen, kun keittiöstä kuuluu kovaa meteliä, on varmaankin ilta/iltapäivä ainakin.. 
Äitini huutaa jotakin ja hänen silloinen miehensä, rakkaan pikkusiskoseni isä karjuu jotakin... Nappaan siskoa kädestä kiinni ja juoksutan hänet mun huoneeseeni. Olimme muistaakseni leikkimässä olkkarissa joillakin pikkueläimillä. Pikkuveli tulee perässä.
 Seuraavaksi muistan, kuinka luen satukirjaa pikkusiskolle ja pikkuveljelleni huoneeni lattialla. Satu oli mun lemppari, muistan vieläkin... Kolme pukkia, nimeltään Mikko. Toisella korvalla kuuntelen koko ajan.
Kuuluu kova karjaisu keittiöstä ja minä tyypilliseen tyyliini pelkään, että äidille käy jotakin ja säntään keittiöön. Pistän huoneeni oven perässäni kiinni, pikkuveli jää lukemaan pikkusiskolle satua loppuun, luulisin..
Tuo pikkusiskoni isä, karjuu jotakin umpihumalassa. Minä koko hurjassa varmaan siihen aikaan 150cm pituudessani alan karjumaan hänelle niin kovaa, kuin kurkusta lähtee... Muistan vieläkin sanasta sanaan huutaneeni: Sinä saatanan homo et tasan tarkkaan koske mun äitiini. Äijä pomppasi pystyyn nyrkit tiukasti kyljissä kiinni, silmät hulluna palaen. Nousin hänen varpailleen ja jatkoin huutoani, tuijottaen ylöspäin suoraan silmiin tuota raivokasta, humalaista miestä.
Minä pöllö, kun en koskaan osannut pelätä oikeastaan mitään. Hän ei koskenut minuun sormellakaan, mutta paiskoi ympäriltämme kaksi keittiön tuolia palasiksi, yhdellä kädellä.
Jälkeenpäin miettien, olisin voinut olla märkä läntti keittiön seinässä, mutta koskaan hän ei minuun koskenut, äitiini kyllä sitten.
Jostakin tällainenkin muisto palautui mieleeni...
Äitini onneksi pääsi tuosta miehestä eroon ja hänellä on ihana mies ja lapsillamme ihana vaari <3 Ja toki nuorimmilla sisaruksillani ihana isä.

Tämä varmaan palaili mieleeni, kun olen kovasti miettinyt tässä lähisukulaisiani, kovasti olen surullinen, kun  pikkuveljeni ja meidän rakas isämme eivät ole oikein väleissä keskenään. Tiedän tämän olevan isälleni todella kurjaa ja surullista. Hän on varmasti hyvin samanlainen, kuin minäkin. Miettii ja murehtii kovasti asioita sisällään, vaikkei aina ääneen saa sanottuakkaan, kuinka pahalta tuntuu.
Minulle suku on tärkeä, perhe tärkein.
Olen kovasti pehmentynyt tässä vuosien saatossa ja juuri tänään äitini kanssa tästä puhelinkin puhelimessa.
En jaksa olla niin ehdoton asioissa, ei se kanna mihinkään.
On minulla edelleenkin todella vahvat mielipiteet ja seison vahvasti niiden takana, mutta en jaksa riidellä, kinastella ja väitellä. Pikkuasioista, joilla ei oikeasti ole mitään suurta merkitystä tässä elämässä. On niin paljon isompiakin ongelmia ja murheita.
Tässä hyvin läheltä saanut muutamaa sellaista seurata ja lisäksi muutaman todella läheisen ja rakkaan ystävän menettänyt.
 Elämä on aivan liian lyhyt riitelyyn. Koskaan ei tiedä milloin on se viimeinen päivä, kun voit soittaa isällesi tai äidillesi ja jutella hänen kanssaan.
Miksi pilata sitä? Meidän jokaisen olisi hyvä opetella joustamaan ja ajattelemaan, että olemme kaikki erilaisia, kaikista ei voi pitää, mutta toimeen voi tulla ja anteeksi antaa.
Ei ketään voi muuttaa, eikä ole tarvekkaan. On hyvä, että olemme erilaisia. Peiliin on aina välillä hyvä katsoa, itse kunkin....
Mukavaa viikonlopun jatkoa, palataan....