Ethän kopioi kuvia ilman lupaamme, toivoo Pikkusukka ja sen äiti.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

No ei vieläkään ompeluksia... vaan sitä ajatuksen virtaa

Tässä, kun kuumeessa makaa sängyssä, tai no oikeastaan soffalla, on paljon aikaa ajatella.
Kaikki nuo leffatkin on niin sataan kertaan nähty, mitä tuolta telkusta tulee.

Olen onnekas, kun olen saanut näin ihanan perheen. Ihania ystäviä ja todella ihania työkavereita.
Tänään juuri mietin, kuinka vähään voi olla tyytyväinen ja kuinka paljon olen saanut.
Luin taas tänään erästä palstaa, jossa autetaan vähävaraisia tai esimerkiksi sairastumisen vuoksi ahdinkoon joutuneita ihmisiä, perheitä ja valtava ahdistus täytti mieleni. En pysty heitä paljoa auttamaan, mutta aina välillä jotakin.
Muutama kymppi rahaa, ruokakassia tai vaikkapa lahjakorttia johonkin kauppaan. Juttelin mieheni kanssa siinä juttuja itsekseni lukiessani ja kerroin, kuinka paljon ahdistaa, kun ei voi enempää auttaa.

Välillä ihmettelen, kuinka jotkut voivat ohittaa kaiken tämän hädän ja avun tarpeen vain olan kohautuksella. Keskittyä siihen, että itsellä on kaikki, paljon materiaa ja ehkä vielä enemmän mammonaa.
Raha ei tuo onnea sanotaan, mutta näiden valtavaan ahdinkoon joutuneiden kohdalla uskon sen helpottavan elämää.
En pysty käsittämään tätä itsekeskeisyyttä mikä nykyään vallitsee. Kunhan itsellä on kaikki hyvin, voi sulkea silmät kaikelta muulta. Olen sitä mieltä, että jokainen meistä pystyy auttamaan, vaikka sitten olemalla juttuseurana tai kirjekaverina sitä tarvitsevalle.

Kosto, loukkaantuminen ja "kunhan minulla on kaikki hyvin"-ajattelu tuntuu valtaavan alaa.

Yritän ja olen yrittänyt päästä tavastani piikitellä ihmisiä, vieläkin huomaan sitä välillä jutellessani tekevän. Mutta olen huomannut, etten jaksa enää nykyään loukkaantua, en ainakaan itseni puolesta. Ehkä lapsien, jos siihen on aihetta, mutta harvemmin siitäkään. Jokainenhan meistä on erilainen. Ei sitä täydellistä löydykkään, eikä varmasti ole tarve.

Olen vähemmän tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden tiedän tuovan elämääni ahdistusta, joilla on niin täysin eri arvomaailma ja ajatukset. En siksi, etten heistä pitäisi tai voisi heidän ajatuksiaan kuunnella, vaan siksi, että se on niin hiivatin raskasta.
Miksi pitäisi päivästä toiseen käyttää energiaa siihen, että kilpailisi, kadehtisi ja olisi katkera? Ei se kanna mihinkään. Tuloksena itsestä tulee arvosteleva, herkkänahkainen ja toisissa negatiivisuutta näkevä ihminen.
Ajattelen myöskin sitä minkä mallin lapsillemme opetamme tästä maailmasta, ihmisistä, rakkaimmista ja läheisistä.
Lapset kuuntelee ja kuulee. Usein vanhemmat ajattelevat, että näin ei ole, mutta kyllä ne kuulee, muistaa ja luo omat muistijälkensä. Kuka sitten mitäkin haluaa opettaa lapsilleen? Minä toivon, että lapseni oppivat luomaan jokaisesta ihmisestä oman mielipiteen, oman kuvan. Ottavat jokaisen vastaan sellaisena, kuin hän on.
Oppivat käyttämään mielikuvitustaan, luomaan leikkejä itse. Nykyään tässä ollaan monessa suhteessa aika hakoteillä. Lapsilta puuttuu monesti kyky käyttää mielikuvitustaan. Leikkiin tarvitaan aikuista, ei osata leikkiä itse, yksin.
Aikuiset eivät anna lapsen mielikuvitukselle ja mielelle tilaa kasvaa itse. Monta kertaa elämä on preppausta, harjoittelua jne....
Pitäisi osata sanoa sille lapselle, että mene nyt vain sinne leikkimään. Osaat kyllä itsekkin.

Mihin meiltä on hävinnyt omatunto, kyky kävellä peilin eteen ja sanoa, että voisiko sittenkin vika olla minussa? Miksi kaikesta pitää loukkaantua, kaikki ottaa henkilökohtaisesti? Kannattaisiko joskus edes yrittää ajatella, että vika voi olla minussakin, ei pelkästään aina niissä kaikissa muissa?
Näitä asioita olen tässä funtsinut. Onneksi minulla on ihana työporukka ja kaverit, joiden kanssa huumori on sen sorttista, että jos siellä loukkaantuisi, saisin tehdä sitä koko ajan.
Maailmassa on muitakin, kuin minä ja mun perheeni. Ja maailma pyörii myös muiden asioiden ja menojen ympärillä.
Tästäpä taas eteenpäin, peiton alle parantelemaan....
Näkyy olevan Renny Harlinia ja Finlandia vodgaa. Leffaa...

Ei kommentteja: