Ethän kopioi kuvia ilman lupaamme, toivoo Pikkusukka ja sen äiti.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Suunnittelua ja toteutustakin pikku hiljaa

Pikku hiljaa lähestyy joulu ja myöskin ne joulumyyjäiset. Ensi viikon torstaina olisi jälleen nuorempien lasteni koululla joulumyyjäiset, joihin pitäisi ommella jotakin.
Kaiholla katselin viime vuoden kuvia, kun vielä kotona olin nuorimman kanssa. Kuinka valtavasti olen jaksanut tehdä kaikkea, ommellut kasapäin pehmo pöllöjä, pehmopossuja ja vaikka mitä. Sukkaa, tumppua ja kaulahuivia tuli mummulta.
Tänä vuonna en ole edes jaksanut aloittaa vielä. Tänä viikonloppuna suunnittelin aloittavani tekemään, mutta ei tahdo nyt millään onnistua. Meidän perheessä mennyt aina vaan pahemmaksi tämä "kukaan muu ei tee mitään"-juttu.
Eli tällä hetkellä IHAN AIKUISTEN OIKEASTI kukaan muu ei todellakaan tee mitään. Olen kyllä koittanut pyytää, käskeä, olen jättänyt tekemättä. Ei auta. Kyllä nuo ennemmin kaivavat, vaikka tuolta "parempien astioiden" kaapista astioita, kuin täyttävät tai tyhjentävät tiskikonetta. Tänään mieheltä kysyin, että viitsisitkö tyhjentää tuon tiskikoneen, oli vastaus, en kyllä oikeastaan viitsi.... WHAT?

Tästäkään syystä ei ihan kauheasti jaksa ommella, eikä oikeastaan huvitakkaan. Kaikki kaatuu minun jo ennestään väsyneeseen niskaani. Selkä alkoi särkeä taas viimeviikolla, johtuen ehkä juurikin tästä työn määrästä. Enkä nyt tarkoita sitä ihan palkkatyötäni pelkästään.
Kotona on niin järjettömästi hommaa ihan tämän perusarjen pyörittämisessä, pyykit, ruoat, siivous, tiskit, eläimet, muksujen reissut, harrastukset jne...
Jäin miettimään, kun vimeksi Tayssissa neurolla olin tässä kuukausi sitten ja neurologini minulle sanoi, että sinun täytyy huolehtia itsestäsi, olet oman elämäsi tärkein ihminen.
Miltei saman lauseen minulle toisti tuo omalääkärini tuossa viikko sitten, kun siellä kävin.
Niin viisaita lauseita ja niin totta, tiedostan asian, vaan tällä hetkellä en mahda tilanteelle oikein mitään.
En vaan kykene saamaan miltei nelikymppistä miestä toimimaan toisin, jos oma tilannetaju ei pelaa. Enkä tiedä mitään konstia, jota en olisi kokeillut noiden lasten kanssa, jotta edes vähän saisi osallistumaan.
Meillä noihin luupäihin ei tunnu/eikä ole koskaan tuntunut toimivan mitkään normi konstit.
Jos jätät ilman jotakin (kuukausirahaa, jotakin kivaa reissua, karkkia tms*) vastaus on "ihan sama, ei mua kiinnosta" tms...

Onhan tuo minun samainen neurologini jutellut silloin vuosia sitten tuolle miehellenikin Tayssilla, kun silloin sinne sen voimakasoireisen migreeni/buroutin jälkeen jouduin, että pitää muidenkin osallistua ja osansa tehdä.
Pari viikkoa meni helpommin, jonka jälkeen kaikki palasi pikkuhiljaa omiin vanhoihin uomiinsa.

Meillä siis tänä vuonna ommellaan myyjäisiin, jos tämä umpiryytynyt äiti jaksaa tai sitten mennään vaan ostoksille.
En jaksa leikkiä Supermamaa, eikä kai se ole se tarkoituskaan. Ihmisiähän me olemme kaikki ja jokaisella se selkäranka kestää vaan sen lastin mikä on tarkoitettu.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Toivottavasti päässit pitkälle lomalle jonnekin niin huomaisivat muut miten tärkeä olet esim. talouden pyörittämiseen. Kuulostaa kyllä raskaalta tuo arki mutta silti jaksat alkaa ompelemaan myyjäisiin. tsemiä!

Eeko kirjoitti...

Juurikin viime viikolla puhuttiin luennoilla tuosta "itsestään pitää pitää huolta". Kysessä toki tulevan työn kuormittavuus ja riittämättömyyden tunne, mutta pätee se toki arkielämäänkin. Helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka meillä on tätä normisettiä vähemmän ja mieskin osallistuu, joskin ei aina itseohjautuvasti, niin silti tuntuu että asiat kaatuu minun päälle. Meillä on tyypillistä, tai siis mulle, että ajattelen muiden lukevan rivien välistä väsymystäni tai puhisen ja tuhisen tekemättömien kotitöiden listaa. Kun sitten lopulta saan ääneen sanottua että tässä taas mättää niin on ne huomioineet vähän liikuttaa enemmän eviään. Lapset tosin eivät ole vielä murrosiässä että mitähän se sitten on?

Olen joskus harvoin tehnyt irtiottoja viikonlopuksi tai yhdeksi yöksi. Ennen tein ruokia valmiiksi ja selitin mistä mitäkin löytyy. Nykyään en selitä mitään enkä käy kaupassa etukäteen, ovat pärjänneet.

Olin muuten viime viikon pitkiä päiviä luennoilla ja lasten haun hoidosta ja ruoanlaiton teki mies. Yllättäen menimme sitten jo perjantaina kiinalaiseen syömään kun ei enää kotona jaksettu laittaa ruokaa. Tällä logiikalla tässä saisi aina olla ravintolassa...

Onkohan se joku juttu meissä naisissa, tehdään liikaa, otetaan liikaa vastuuta itselle? Vai onko se sitten yksi tapa osoittaa rakkautta "huolehtimalla" asioista koska sitäkin tarvii tehdä?

Eeva