Ethän kopioi kuvia ilman lupaamme, toivoo Pikkusukka ja sen äiti.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Kuin hautajaissaattueessa

Netistä lainattu



...tänä aamuna astuin jälleen siinä kahdeksan aikaan, joka aamuiseen hautajaissaattueeseen. Kävelen käytävää keskikohdalle, jossa koitan ehtiä tarttumaan kaiteeseen, ennen kuin kyseinen liukasteleva kulkupelini nytkähtää liikkeelle. Minua tuijotetaan, olen rikkonut sääntöjä, käytän värillistä talvivaatetusta.

Aamulla jäin taasen katselemaan kanssamatkustajiani bussissa. Seisoskelin ja ihmettelin tätä outoa ankeutta, joka valtaa suomalaisen ihmisen talviaikaan. Bussissa vilkuilin ympärilleni, etsin edes yhtä väriläikkää, juu löytyihän se vierestäni. Mies tumman farkunsinisessä takissaan. Toisella puolella käytävää istui joku toinenkin poikkeus, tummanruskea nahkatakki.
Laskeskelen ihmisiä. Etuosassa istuu kolmetoista naista, muutama mies. Osa seisoo keskikäytävällä,  yksi on yhteistä. Ankeat ilmeet ja erimalliset, mustat talvipalttoot.
Tunnelma on, kuin hautajaissaattueessa, väritystä myöten.
Siinä kelailen syytä tähän runsaaseen väriskaalaan? Johtuukohan se tästä vankasta uskosta siihen, että musta väri hoikistaa? Vai eikö uskalleta pukea värejä, ettei erotu joukosta? En tiedä. Minä ainakin kuljen iloisesti kirkkaan keltaisessa untsikassani, jossa kaikkien iloksi on vielä pinkkejä yksityiskohtia nyt, kun vanha limenvihreä toppikseni päätti sanoa sopimuksensa lopullisesti irti.

Elämä on taas kuljeskellut jostakin syytä kierrellen ojien kautta kohdallani viime päivinä. Ei koskaan pitäisi iloita siitä, että kaikki on hetkellisesti hyvin. Tämän olen oppinut. Nykyään suorastaan varon miettimästä tai ainakaan sanomasta ääneen, että ompas asiat hyvin. Aivan varmasti muutaman päivän sisällä tulee saavi tolkulla sitä itteänsä niskaan.
Istuin äsken saunassa, mietin tätä elämääni ja sen kulkua. Likka siinä ikkunan toisella puolen polskutteli ammeessaan tyytyväisenä ja pesi nukkeansa, ei onneksi osaa äitinsä ajatuksia lukea. Sen verran matalamielistä oli taas ajatuksen kulku.
Saunassa on hyvä itkeä yksinään, kukaan ei ole näkemässä, eikä kuulemassa. Menee löylyn piikkiin punaiset silmätkin.
On niin pirun yksinäinen olo välillä. Ystäviä on ympärillä paljon, perhettä ja mieskin. Jotenkin vaan silti on niin yksin. Aika usein nykyään olen pohtinut, ettei tämä ole mun paikkani.
 Täällä ihmiset eivät ole sellaisia mihin olen tottunut. On, kuin olisi heitetty katujen kasvatti keskelle West Endiä, siihen parhaan perheen pihaan.
Täytyy aina niin pirun tarkkaan miettiä mitä puhuu, mitä tekee. Ehkäpä sopisin siihen ohjelmaan, joka kohta alkaa... Niitä ihmisiä, jotka kantavat vain niin suurta salaisuutta, että sen kanssa on vaikea elää, miltei tukahduttava.
Tiedä sitten, onko tämä vain jotakin ikäkriisiä, kiukuttelevan hampaan ja kipeän nilkan(joka jälleen estää sen juoksemisen) aiheuttamaa turhaumaa, vai onko vaan oikeasti tämä kuppi piripintaan täytetty?
 Ei mua ole kasvatettu elämään näin, porvareitten keskelle, ihmisten, jotka käyttävät lapsensa yksityisellä lääkärillä, eivät tiedä miltä maistuu kaksipäivää vanha riisi, jonka paistat pannulla öljyssä, jotta siihen saa vähän uudenlaista makua. Miltä tuntuu pohtia ostaako sillä parilla eurolla maitoa, vaiko leipää, vai onko ostamatta mitään.
Miltä tuntuu elää elämäänsä olematta itse sen herra, voimatta itse vaikuttaa siihen mitenkään, mennä vain mukana ja toivoa pysyvänsä kyydissä edes jollakin lailla. Jos putoaa, tiputus on niin iso, ettei sitä edes pysty ymmärtämään...


(jälkisitaattina mainittakoon, että toki minäkin käytän lapsiani yksityisellä lääkärillä, kun ei kunnalliselle pääse. Elämä vain ei aina ole ihan niin simppeliä ja kaikki ei ole tosiaankaan syntynyt se kultalusikka..... Joskus joillekkin ihmisille tekisi ihan hyvää tietää millaista se ihan oikeasti on, kun ei ole mitään, eikä ketään)

Ei kommentteja: