Haravointia ja pihahommia
Niitä riittää syksylläkin. Ei ole pelkkiä kevään puuhia meillä :)
Tässä on tapahtunut kaikennäköistä, surua ja murhetta on riittänyt. Pelkoa pahasta sairaudesta, syvää masennusta, rakkaille ihmisille vakavia sairauksia, epävarmuutta perheen toimeentulosta jne..
Olen koittanut koossa pysyä ja murtunutkin välillä, välillä menty lääkkeiden avulla, välillä ilman. Kainaloita asti uponnut jälleen masennuksen, ahdistuksen ja epätoivon suohon, koittanut höttöisen maan tuella nousta ylöspäin, matka on ehkä vieläkin kesken..
Masennuksen aikaisemminkin sairastaneena, tiesin kyllä mikä reitti on kuljettavana taas, kuinka pitkä matka edessä, että voi taas luottaa elämään ja sen kantavuuteen.
Vieläkään ei ole hyvä olla, hetkittäin kyllä ja jaksan paremmin jo. En nukahtele keskelle olohuoneen lattiaa, kesken leikin lasten kanssa. Tai unohtele ihan niin paljon asioita ja sanoja. Ei valu tuskanhiki jonkun tullessa kylään.
Minä olen valitettavasti aina oireillut fyysisesti psyykkisiin ongelmiin.
Ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö ja masennus päällekkäin, itkuisia hetkiä lääkärin vastaanotolla, välillä ihan hurjia epätoivon ja kuolemanpelon kohtauksia...
Näillä mennään, eteenpäin sanoi mummo lumessa. Nyt, kun päätä juippii kolmatta viikkoa, alkaa tähän olla tottunut, kasvojen oikea puoli puutuu vielä aika ajoin, kipeitä kohtia päänahka täynnä ja kipeitä vihlaisuja pitkin päätä.
Kuvailtu ei mitään, mutta lääkärit olivat sitä mieltä, että ei ole mitään rakenteellista tai poikkeavaa "vikaa" pääkopassa... Tiedä siitä sitten..Psyykkeen puolella kyllä, mutta sehän jo tiedettiinkin.
Neurolle (jälleen) lähete ja sinne pääsyä odottellaan.
Hermot paukkuvat helposti. Eivät kestä oikeastaan kauheasti mitään isompaa ärsytystä. Onneksi on loma, tosin tässäkin on haasteensa, kun nuo viisi tuossa pomppivat, omat nimittäin :)
Pikku Miisukan kanssa haravointipuuhia juuri puuhailimme pihalla, likka nauttii yli kaiken lehtikasassa pomppimisesta. Vähän siivoiltiin kesäkukkia ja ruukkuja pois, talliin ja varastoon. Perkailtiin jo kukkineita kukkia pois ja lakastuneita varsia samoin.
Tuntuu välillä niin epätoivoiselta saada tätä arkea pyörimään, kun joku muukin osallistuisi. Usein itsekseni mietin, että miksi ihmeessä tuo mieheni on halunnut omakotitalon, kun ei tykkää mistään hommista mitä sen huoltamiseen ja pihaan kuuluu? Onhan tässä toki tilaa enemmän isolle perheelle, mutta jonkun se ruoho on leikattava ja lumityöt tehtävä. Kun sisätiloissakin ja seitsemän ihmisen pyykeissä ja tiskeissäkin ja ruuissa olisi ihan tarpeeksi puuhaa, varsinkin, kun ei ole ihan voimissaan vielä.
Miisukalle löysin tuosta kehräsaaren Kuopuksen alerekistä muutamat ihanat Alban housut. Pinkit, violeteilla resoreilla ja tuollaiset sinapinruskeat velouriset :)
Näistä ei taida kuvia olla, jos nyt tän päiväistä haravointikuvaa ei oteta lukuun, jossa nuo ruskeat..
Haalari ja talvivaate asiat vielä harkinnan asteella.
Tässä on tapahtunut kaikennäköistä, surua ja murhetta on riittänyt. Pelkoa pahasta sairaudesta, syvää masennusta, rakkaille ihmisille vakavia sairauksia, epävarmuutta perheen toimeentulosta jne..
Olen koittanut koossa pysyä ja murtunutkin välillä, välillä menty lääkkeiden avulla, välillä ilman. Kainaloita asti uponnut jälleen masennuksen, ahdistuksen ja epätoivon suohon, koittanut höttöisen maan tuella nousta ylöspäin, matka on ehkä vieläkin kesken..
Masennuksen aikaisemminkin sairastaneena, tiesin kyllä mikä reitti on kuljettavana taas, kuinka pitkä matka edessä, että voi taas luottaa elämään ja sen kantavuuteen.
Vieläkään ei ole hyvä olla, hetkittäin kyllä ja jaksan paremmin jo. En nukahtele keskelle olohuoneen lattiaa, kesken leikin lasten kanssa. Tai unohtele ihan niin paljon asioita ja sanoja. Ei valu tuskanhiki jonkun tullessa kylään.
Minä olen valitettavasti aina oireillut fyysisesti psyykkisiin ongelmiin.
Ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö ja masennus päällekkäin, itkuisia hetkiä lääkärin vastaanotolla, välillä ihan hurjia epätoivon ja kuolemanpelon kohtauksia...
Näillä mennään, eteenpäin sanoi mummo lumessa. Nyt, kun päätä juippii kolmatta viikkoa, alkaa tähän olla tottunut, kasvojen oikea puoli puutuu vielä aika ajoin, kipeitä kohtia päänahka täynnä ja kipeitä vihlaisuja pitkin päätä.
Kuvailtu ei mitään, mutta lääkärit olivat sitä mieltä, että ei ole mitään rakenteellista tai poikkeavaa "vikaa" pääkopassa... Tiedä siitä sitten..Psyykkeen puolella kyllä, mutta sehän jo tiedettiinkin.
Neurolle (jälleen) lähete ja sinne pääsyä odottellaan.
Hermot paukkuvat helposti. Eivät kestä oikeastaan kauheasti mitään isompaa ärsytystä. Onneksi on loma, tosin tässäkin on haasteensa, kun nuo viisi tuossa pomppivat, omat nimittäin :)
Pikku Miisukan kanssa haravointipuuhia juuri puuhailimme pihalla, likka nauttii yli kaiken lehtikasassa pomppimisesta. Vähän siivoiltiin kesäkukkia ja ruukkuja pois, talliin ja varastoon. Perkailtiin jo kukkineita kukkia pois ja lakastuneita varsia samoin.
Tuntuu välillä niin epätoivoiselta saada tätä arkea pyörimään, kun joku muukin osallistuisi. Usein itsekseni mietin, että miksi ihmeessä tuo mieheni on halunnut omakotitalon, kun ei tykkää mistään hommista mitä sen huoltamiseen ja pihaan kuuluu? Onhan tässä toki tilaa enemmän isolle perheelle, mutta jonkun se ruoho on leikattava ja lumityöt tehtävä. Kun sisätiloissakin ja seitsemän ihmisen pyykeissä ja tiskeissäkin ja ruuissa olisi ihan tarpeeksi puuhaa, varsinkin, kun ei ole ihan voimissaan vielä.
Miisukalle löysin tuosta kehräsaaren Kuopuksen alerekistä muutamat ihanat Alban housut. Pinkit, violeteilla resoreilla ja tuollaiset sinapinruskeat velouriset :)
Näistä ei taida kuvia olla, jos nyt tän päiväistä haravointikuvaa ei oteta lukuun, jossa nuo ruskeat..
Haalari ja talvivaate asiat vielä harkinnan asteella.
Kommentit