Väsynyt äiti sairastaa, turhautuu ja on vihainenkin
Sairastelua riittää. Ei oikein uskalla enää luottaa huomiseen.
Juuri, kun aattelee päässeensä takaisin normi arkeen, jaksavansa taas, niin joku kiskaisee tuolin jalkojen alta pois.
Ja taas mennään kohti maata ja lujaa. Olen ollut niin paljon sairaana tänä syksynä, etten tiedä olenko koko ikänäni sairastanut yhtä paljoa?
On ollut tulehtunutta rintakehää, pahoja rytmihäiriöistä rintakipuineen, päälle jäänyttä migreenikohtausta, vatsatautia, silmätulehdusta, kurkunpääntulehdusta, poskiontelotulehdusta...
En edes muista mitä kaikkea nämä viimeiset kuukaudet ovat sisällään pitäneet.
Pää on ollut ihan yli kuormittunut, koska en muista kaikkea kuten pitäisi. Tiedän, että stressi ja liika tekeminen aiheuttaa tämän.
Tuossa aikaisemmin tuli niin paljon kaikkea kerralla, pelko syövästä, oli niitä rakkaiden vakavia sairastumisia, huolta perheen toimeentulosta jne...
Aina välillä mietin, että miettiikö ne, jotka tuolla ylimmällä pallilla istuvat ollenkaan meitä tavallisia arjen puurtajia, kuinka kovilla ollaan, kuinka äärimmilleen pingottuneina on kaikki langat.
Eihän ne mieti, ei siihen pysty samaistumaan, tiedän. En itsekkään olisi siihen pystynyt silloin kahden helpohkon lapsen aikaan. En silloin, kun olin nuorempi ja jaksavampi.
Olen välillä niin toivottoman väsynyt, itku tulee helposti vieläkin, on todella kurja olo, kun tietää, kuinka kovasti työkaverit joutuvat jatkuvasti pinnistelemään, mistään mitä on suunniteltu ei tule valmista, kun aina sairastun ja joudun olemaan poissa.
Eihän sille mitään voi, tiedän, mutta kyllä sen osaa kuvitella millaista se on.
Miksi säästetään aina väärästä päästä. Ne jotka valmiiksi ovat kovilla, joutuvat repimään terveytensä uhallakin lisää selkänahkaansa?
Palkka on pieni, kuin pieru Saharassa tällä alalla. Hoitoalan töistä tykkäsin kyllä muistakin, muttei viiden lapsen kanssa oikein vuorotyöt luonnistu kovinkaan helposti.
En oikein mitään muuta alaa omakseni tunne.
Miten selittää vuodesta toiseen vaihtuville lapsien opettajille, että ei. En tänäkään vuonna pääse arviointi keskusteluihin mukaan, koska tässä kunnassa joutuu jokaisen "tällaisen" poissaolon tekemään minuutilleen takaisin työpaikallansa.
En voi siis olla öitäkin töissä, kun viiden lapsen keskusteluissa, fyssareissa, oikojilla, koululääkäreillä, neuvoloissa ja muissa pitäisi käydä.
En pääse, jos aika ei ole illalla tai ennen kuutta aamulla.
Sama se on omat lääkärikäynnit ja hammaslääkärit yms.. Bussilla ja pyörällä kulkevana matkoineen niistä tulee äkkiä aika monta lisä tuntia töitä.
Onneksi sentään ihana nepsyhoitajamme tuli meille kotiin. Hän ymmärsi, ettei tämän kokoisen arjen pyörittäminen ole mitään juhlaa, missään muodossa.
Sitten, kun koittaa tämän kaiken hanskata, lykätään vähän lisää jostakin suunnasta ja kaikki lakoaa, kuin korttitalo, tai himmeli, josta joku nyppää sen tukioljen pois.
Yritän aina töihin mennessä sulkea kotiasiat pois mielestäni päivän ajaksi, koska töissäkin on ihan riittämiin ajateltavaa ja tekemistä.
Tosin aika paljon joutuu työjuttuja tekemään omalla ajalla kotona, koska ei vain ehdi työaikana. Tässäkin asiassa mietin usein sitä päättäjien mielekkyyttä ja säästöhaluja.
Tulisivat nyt itse kokeilemaan joskus, tekisivät ihan sitä kenttätyötä muutaman viikon, siis oikeasti TEKISIVÄT, eivät vaan pällistelisi vieressä, kuten yleensä, kun tutustumassa joku käy.
Toki jokaisella on samat mahdollisuudet koulutukseen tässä maassa, vai onko sittenkään? Jos vanhempasi eivät pysty sinun bussilippujasi kustantamaan, niin mistäs maksat. Jos asut useamman kymmenen kilometrin päässä koulusta, millä kuljet?
Opintotukea toki sai silloinkin, mutta siinä otettiin vanhempian tulot huomioon, molempien, vaikka he olivatkin eronneet... Eli opintotuki: ei siis mitään.
Todella paljon vaikuttaa ja eriarvoistaa se millaisista lähtökohdista olet lähtöisin.
Muistan, kuinka äitini on tyhjentänyt säästöpossustansa pikkuhilut, jotta saatiin yksi bussilippu maksettua, opettajani maksoi niistä jokusen.
Minulla on ihanat appivanhemmat, jotka ostivat minulle kirjoja kouluun. Ei minulla niihin olisi ikinä rahaa ollut. Niin todella olemme mieheni kanssa olleet niin pitkään yhdessä. Olen kotoa muuttanut 17-vuotiaana.
Uskon, että osalla ihan lähimmistä sukulaisistanikaan ei oikeasti ollut, eikä ole välttämättä vieläkään käsitystä siitä, kuinka tiukilla mennään päivästä toiseen.
Tästä voisin kirjoittaa niin paljon enemmänkin, mutta se ei ehkä kuulu tähän.
Ja osa tietysti asioista, kuten se etten saanut opintolainaa johtui ihan omista nuoruuden hölmöilyistä, mutta sitten miettii usein sitä, että missä se tuki oli, kun sitä olisi tarvinnut tai se, ettei niitä kaikkia tyhmäilyjä ehkä olisi tarvinnut mokailla, jos olisi ollut vähän toisenlaiset lähtökohdat ja kasvuympäristö? Onko 13-17-vuotias sitten oikeasti jo kypsä aikuinen? Tai vielä nuorempi? Ei todellakaan....
Selittää nyt ehkä asiaa niille takapenkin viittojille, jotka siellä kyselevät, että "miksi et ole kouluttautunut pidemmälle", asiaa jonkin verran. Ei ole ollut mahdollisuutta, eikä rahaa.
Minä toivon sydämestäni, että omat lapseni kävisivät koulunsa kunnolla, saisivat paljon paremmat lähtökohdat elämälleen, kuin minä aikoinani. Ovat jo toki saaneetkin.
Ei heidän tarvitsisi puurtaa umpiväsyneenä, puoliksi hajonneella kropalla, pikkupalkalla. Voisivat ehkä nauttiakkin elämästä, tehdä joskus jotakin mitä haluavat.
Ja niille takapenkin huutelijoille edelleenkin tiedoksi, olen tehnyt ne viisi lasta mieheni kanssa ihan siksi, että haluan, siksi, että en isompaa rikkautta lapsilleni voi antaa, kuin sisarukset. On mielestäni todella itsekästä jättää tällainen rikkaus joltakin pois, jos siihen on mahdollisuus. Tosin en näitä lapsiani ole yksin tehnyt!!
Tietenkään ihan näin väsynyttä äitiä en heille uskonut antavani, koska silloin, kun nuo kaksi vanhinta lastani sain, oli maailmakin ehkä hieman parempi paikka ja luotto tulevaisuuteen parempi.
Onneksi kohta on taas vaalit :D
Juuri, kun aattelee päässeensä takaisin normi arkeen, jaksavansa taas, niin joku kiskaisee tuolin jalkojen alta pois.
Ja taas mennään kohti maata ja lujaa. Olen ollut niin paljon sairaana tänä syksynä, etten tiedä olenko koko ikänäni sairastanut yhtä paljoa?
On ollut tulehtunutta rintakehää, pahoja rytmihäiriöistä rintakipuineen, päälle jäänyttä migreenikohtausta, vatsatautia, silmätulehdusta, kurkunpääntulehdusta, poskiontelotulehdusta...
En edes muista mitä kaikkea nämä viimeiset kuukaudet ovat sisällään pitäneet.
Pää on ollut ihan yli kuormittunut, koska en muista kaikkea kuten pitäisi. Tiedän, että stressi ja liika tekeminen aiheuttaa tämän.
Tuossa aikaisemmin tuli niin paljon kaikkea kerralla, pelko syövästä, oli niitä rakkaiden vakavia sairastumisia, huolta perheen toimeentulosta jne...
Aina välillä mietin, että miettiikö ne, jotka tuolla ylimmällä pallilla istuvat ollenkaan meitä tavallisia arjen puurtajia, kuinka kovilla ollaan, kuinka äärimmilleen pingottuneina on kaikki langat.
Eihän ne mieti, ei siihen pysty samaistumaan, tiedän. En itsekkään olisi siihen pystynyt silloin kahden helpohkon lapsen aikaan. En silloin, kun olin nuorempi ja jaksavampi.
Olen välillä niin toivottoman väsynyt, itku tulee helposti vieläkin, on todella kurja olo, kun tietää, kuinka kovasti työkaverit joutuvat jatkuvasti pinnistelemään, mistään mitä on suunniteltu ei tule valmista, kun aina sairastun ja joudun olemaan poissa.
Eihän sille mitään voi, tiedän, mutta kyllä sen osaa kuvitella millaista se on.
Miksi säästetään aina väärästä päästä. Ne jotka valmiiksi ovat kovilla, joutuvat repimään terveytensä uhallakin lisää selkänahkaansa?
Palkka on pieni, kuin pieru Saharassa tällä alalla. Hoitoalan töistä tykkäsin kyllä muistakin, muttei viiden lapsen kanssa oikein vuorotyöt luonnistu kovinkaan helposti.
En oikein mitään muuta alaa omakseni tunne.
Miten selittää vuodesta toiseen vaihtuville lapsien opettajille, että ei. En tänäkään vuonna pääse arviointi keskusteluihin mukaan, koska tässä kunnassa joutuu jokaisen "tällaisen" poissaolon tekemään minuutilleen takaisin työpaikallansa.
En voi siis olla öitäkin töissä, kun viiden lapsen keskusteluissa, fyssareissa, oikojilla, koululääkäreillä, neuvoloissa ja muissa pitäisi käydä.
En pääse, jos aika ei ole illalla tai ennen kuutta aamulla.
Sama se on omat lääkärikäynnit ja hammaslääkärit yms.. Bussilla ja pyörällä kulkevana matkoineen niistä tulee äkkiä aika monta lisä tuntia töitä.
Onneksi sentään ihana nepsyhoitajamme tuli meille kotiin. Hän ymmärsi, ettei tämän kokoisen arjen pyörittäminen ole mitään juhlaa, missään muodossa.
Sitten, kun koittaa tämän kaiken hanskata, lykätään vähän lisää jostakin suunnasta ja kaikki lakoaa, kuin korttitalo, tai himmeli, josta joku nyppää sen tukioljen pois.
Yritän aina töihin mennessä sulkea kotiasiat pois mielestäni päivän ajaksi, koska töissäkin on ihan riittämiin ajateltavaa ja tekemistä.
Tosin aika paljon joutuu työjuttuja tekemään omalla ajalla kotona, koska ei vain ehdi työaikana. Tässäkin asiassa mietin usein sitä päättäjien mielekkyyttä ja säästöhaluja.
Tulisivat nyt itse kokeilemaan joskus, tekisivät ihan sitä kenttätyötä muutaman viikon, siis oikeasti TEKISIVÄT, eivät vaan pällistelisi vieressä, kuten yleensä, kun tutustumassa joku käy.
Toki jokaisella on samat mahdollisuudet koulutukseen tässä maassa, vai onko sittenkään? Jos vanhempasi eivät pysty sinun bussilippujasi kustantamaan, niin mistäs maksat. Jos asut useamman kymmenen kilometrin päässä koulusta, millä kuljet?
Opintotukea toki sai silloinkin, mutta siinä otettiin vanhempian tulot huomioon, molempien, vaikka he olivatkin eronneet... Eli opintotuki: ei siis mitään.
Todella paljon vaikuttaa ja eriarvoistaa se millaisista lähtökohdista olet lähtöisin.
Muistan, kuinka äitini on tyhjentänyt säästöpossustansa pikkuhilut, jotta saatiin yksi bussilippu maksettua, opettajani maksoi niistä jokusen.
Minulla on ihanat appivanhemmat, jotka ostivat minulle kirjoja kouluun. Ei minulla niihin olisi ikinä rahaa ollut. Niin todella olemme mieheni kanssa olleet niin pitkään yhdessä. Olen kotoa muuttanut 17-vuotiaana.
Uskon, että osalla ihan lähimmistä sukulaisistanikaan ei oikeasti ollut, eikä ole välttämättä vieläkään käsitystä siitä, kuinka tiukilla mennään päivästä toiseen.
Tästä voisin kirjoittaa niin paljon enemmänkin, mutta se ei ehkä kuulu tähän.
Ja osa tietysti asioista, kuten se etten saanut opintolainaa johtui ihan omista nuoruuden hölmöilyistä, mutta sitten miettii usein sitä, että missä se tuki oli, kun sitä olisi tarvinnut tai se, ettei niitä kaikkia tyhmäilyjä ehkä olisi tarvinnut mokailla, jos olisi ollut vähän toisenlaiset lähtökohdat ja kasvuympäristö? Onko 13-17-vuotias sitten oikeasti jo kypsä aikuinen? Tai vielä nuorempi? Ei todellakaan....
Selittää nyt ehkä asiaa niille takapenkin viittojille, jotka siellä kyselevät, että "miksi et ole kouluttautunut pidemmälle", asiaa jonkin verran. Ei ole ollut mahdollisuutta, eikä rahaa.
Minä toivon sydämestäni, että omat lapseni kävisivät koulunsa kunnolla, saisivat paljon paremmat lähtökohdat elämälleen, kuin minä aikoinani. Ovat jo toki saaneetkin.
Ei heidän tarvitsisi puurtaa umpiväsyneenä, puoliksi hajonneella kropalla, pikkupalkalla. Voisivat ehkä nauttiakkin elämästä, tehdä joskus jotakin mitä haluavat.
Ja niille takapenkin huutelijoille edelleenkin tiedoksi, olen tehnyt ne viisi lasta mieheni kanssa ihan siksi, että haluan, siksi, että en isompaa rikkautta lapsilleni voi antaa, kuin sisarukset. On mielestäni todella itsekästä jättää tällainen rikkaus joltakin pois, jos siihen on mahdollisuus. Tosin en näitä lapsiani ole yksin tehnyt!!
Tietenkään ihan näin väsynyttä äitiä en heille uskonut antavani, koska silloin, kun nuo kaksi vanhinta lastani sain, oli maailmakin ehkä hieman parempi paikka ja luotto tulevaisuuteen parempi.
Onneksi kohta on taas vaalit :D
Kommentit
Eli siis töitä tekemällä.