Pikkuhiljaa hiipien se joka vuosi tulee.....

Nimittäin joulu. Se lähestyy hiljaa hiipien, tunnelmaa kasvattaen. Musiikkina, valoina, väreinä, tuoksuina, tunteena, niin ennen kaikkea se on tunne, joka asettuu sydämeen pikkuhiljaa...
Itse olen viimeisen päälle joulu ihminen, rakastan joulun tuomaa tunnelmaa, odotuksen tunnetta lasten silmissä.
On ihana rakentaa omille lapsilleen sitä tunnelmaa ja niitä muistoja, joita he sitten aikuisena voivat siirtää kenties eteenpäin, tai joille he voivat rakentaa omat joulunsa ja omat muistonsa, omille lapsilleen :)
Vielä en jaksa miettiä sitä outoa tunnetta, joka hiipii hiljaa mieleen joulun pyhien jälkeen. Toisaalta helpotusta, toisaalta haikeutta, taas yksi joulu mennyt. Mihin kummaan tämä aika menee?
Kuka sitä nielee tällä vauhdilla, mihin kummaan on kadonnut kymmenen vuotta? Mitä ihmettä tapahtuu, aika vain kiitää ohitse kiihtyvällä tahdilla, joulut siinä sivussa.

Itsenäisyyspäivää juhlistimme käymässä veljelläni kylässä. Lisäksi perheen iskä lähti ilotulitusta katsomaan keskustaan lasten kanssa.
Perinteiset linnanjuhlat ja paraati tottakai kuului asiaan.
                                         
Eilen kävimme anoppilassa syömässä. Oli kutsuttu koko porukka, siis mieheni veli ja sisko perheineen. Joten kaikki 13 lapsenlasta oli paikalla ja me kaikki aikuiset tietenkin. Syötiin, juteltiin ja nautittiin vain lasten touhuista. Muutaman sukukuvankin mies sai otettua(niitä en tänne viitsi laittaa) ja lisäksi muutaman yksittäiskuvan..

miisukka poseeraa mummulassa