Ethän kopioi kuvia ilman lupaamme, toivoo Pikkusukka ja sen äiti.

maanantai 28. toukokuuta 2012

viimeisiä viedään

Viimeinen kouluviikko alkoi. Meidän Isoveli lähti tänään tutustumaan yläasteelle, jonne siis syksyllä olisi tarkoitus mennä.
Äiti täällä haikein mielin muistelee sitä ekaa päivää, kun pojan kouluun saattelin.

Vielä sai pitää kädestä kiinni ja tuota radanvartta pitkin sinneppäin käpsyteltiin, äiti itkuisena ja poika reippaana, joskin mietteliäänä. Nyt se on koluttu läpi. Koko kuusivuotta(seitsemän, jos eskarikin lasketaan) ala-astetta. Taakse jää tuo tuttu ja turvallinen ala-aste.

Äiti koittaa kotonansa kuluttaa aikaa, keksiä tekemistä, ettei ajatukset karkaile tuohon omaan rakkaaseen pieneen mieheen. Haikeus on niin suuri, tuntuu, että se voisi repiä rintakehän hajalle. Itku pyrkii jatkuvasti silmiin.
Valmiiksi jo ikävä sitä pientä pohdiskelevaa miestä, niitä ihania kävelyitä puistoissa, sitä suuren maailman ihmettelyä ja valtavaa intoa oppia ja tutkia uutta. Kuinka aika on kiitävää. Voi, kuinka sitä pitäisi muistaa nauttia siitä ajasta, kun nuo lapset ovat pieniä. Aika on niin ohimenevää, kuin silmänräpäys.


Ja vaikkei se pitkälle menekkään, eikä kotoota pois, silti repii tuo itseään äidistä eroon jatkuvasti enemmän ja enemmän, aikuistumisen vauhti hirvittää. Vielä vajaa viisi vuotta ja Poika on täysi-ikäinen.
Siitä kun Poika syntyi, tuo ensimmäiset viisivuotta tuntui menevän siivillä, kuinka nopeasti aika nyt meneekään.
En ole järki-ihminen, ehen, en sitten alkuunkaan. Koitan sitä puolta aina välillä saada voitolle, ei onnistu, tunteet ne tätä äitiä vie ja pyörittää.

 Vaikka ystävät ihanat auttavat, kuuntelevat ja jaksavat tätä mun vatvomista, ei siinä auta. Ahdistaa valtavasti, on kuin odottaisi jonkun rakkaan kuolemaa, pois menoa.
Vaikka pitäisi se tietää ja kaiketi siihen valmistautuakkin, että pesästähän nuo lentävät, ei sitä tuskan määrää tahdo ymmärtää. Se kasvaa ja kasvaa, puristaa rintaa.
Teini-ikäisen uho ja haukkumisetkaan eivät pysty satuttamaan, suru on ja pysyy. Tuntuu jotenkin niin kovin pahalta päästää tuonne karuun maailmaan. Mitäs sitten, kun sattuukin, jos sattuu pahasti? Jos joku satuttaa ja en voi olla häntä siellä suojelemassa?
Mulla on vaan valmiiksi jo niin kova ikävä......


Pieni mies, sinä naurat aina niin.
Pieni mies, unohdu et kyyneliin.
Pieni mies, sua kauan odotin.
Pieni mies, sinut viimein omistin.
Pieni mies, pieni mies, pieni mies.

Pieni mies, sinun katson kasvavan.
Pieni mies, näen päivän koittavan.
Pieni mies, jolloin seuraani sut saan.
Pieni mies, rinnalleni kulkemaan.
Pieni mies, pieni mies, pieni mies.

Pieni mies, sitä vielä tiedä et.
Pieni mies, miten paljon merkitset.
Pieni mies, olet tärkein päällä maan.
Pieni mies, maailmain saat kukkimaan.
Pieni mies, pieni mies, pieni mies.

Pieni mies, sinun katson kasvavan.

Pieni mies, näen päivän koittavan.
Pieni mies, jolloin jatkat työtä mun.
Pieni mies, jätän kaiken käsiis’ sun.
Pieni mies, pieni mies, pieni mies.

Pieni mies, kun sä kerran vanhenet.
Pieni mies, silloin yksin ole et,
Pieni mies, omat pojat sulla on.
Pieni mies, tiedät mitä onni on.
Pieni mies, pieni mies, pieni mies.

Pieni mies, sinun katson kasvavan.
Pieni mies, näen päivän koittavan.
Pieni mies, jolloin suuri olet niin.
Pieni mies, kasvat isän haaveisiin.
Pieni mies, pieni mies, pieni mies.


Ei kommentteja: