Pikkusukka ja pikku Wee

että lopettelisin tätä blogia. Miisukka on kuitenkin kahdeksanvuotias iso likka ja hyvinkin tunnistettavissa tästä. Lähinnä häntä ajattelin tässä. Todella laiskasti olen kirjoitellut muutenkin viime aikana. Ei vain ole ollut aikaa.. Katsotaan nyt jatkuuko vielä tämä into.. Blogin nimeäkin voisi tietty vaihtaa, no katsotaan. Josko seurailisimmekin Miisukan pikkuveljen kasvua sitten 🤭😉

Jep, jep.... Uskonnollisilla laulun sanoilla jälleen aloitan kirjoituksen. Jotkut sanat vaan kertovat niin hyvin tästä peruselämästä. Tässä harkitsin kömpiväni peiton alle maaten, kello ei ole vielä paljoa, mutta jostakin syystä tänään vaan tuntuu kurjalta. Fiilis on ihan jostakin tuolta syvältä. Ei oikein tahdo saada millään sitä ylös nousemaan. Kaikkea pitäisi tehdä, paljon. Koti kaatuu päälle, kaikki asiat, ihan sananmukaisesti. Ei jaksa, ei innosta, ei huvita, mihinkään ei pysty tarttumaan ja vaikka pystyisikin, niin sitten kaikki kaatuu tähän iänikuiseen ajanpuutteeseen tai rahasta johtuvaan vastaavaan tilanteeseen... Lannistunut on ehkä oikea sana. Yleensä olen aika positiivinen ihminen, kaivan, vaikka väkisin itseni ylös sieltä kuopasta, johon kulloinkin kapsahdan. On niin toivoton olo, voimaton, kuten puhelimessa sanoin lapseni psyk.hoitajalle, ei minulla ole enää konsteja, ei yhtään. En tiedä enää mitä teen. Vältän aiheen ajattelua, varsinkin töissä. Aihe on niin arka,

Eilen pohdin, kun salilta kotiuduin rankan reenin jälkeen Apulin kanssa(joka olisi kotihommia tehnyt, sen tiedän), että miksi ihmeessä pidän edes lomaa? Toki Vernuli soitti minulle matkalle, kun olin kotiin tulossa, että voiko laittaa ruoan alulle, en uskaltanut antaa lupaa, ettei koko talo pala. On kuitenkin sen verran pieni ja vähän laittanut ruokaa. Kotona odotti kaikki tiskit, pyykit ja muut hommat leväällään. Neljä isoa ihmistä talossa ja yksi pienempi, kaikki röhnöttävät olkkarin sohvilla, syövät ja tuijottavat sekä telkkaria, että puhelimia?!?! Juuri olin illalla sanonut, että meillä EI syödä olkkarissa! Kenellekkään ei ollut tullut mieleen laittaa tiskejä koneeseen tms. Toissapäivänä toin 8-litraa tuoremehua ja saman verran laktoositonta maitoa kaupasta, yksi vajaa tölkki oli kaapissa maitoa tänä aamuna ja mehua saman verran. Kuinka vaikea on juoda janoonsa vettä?? Samaten ruoan suhteen. No tänä aamuna ilmoitin, että tänään en laita ruokaa, en tiskejä tms. Keksikööt itse r

Uneen painan pään, kutsut ystäväsi lepäämään, käsi minut kantaa uuteen elämään, ikirauhan antaa, valoon jään.... Aikaa on kulunut, paljon. On ollut kiirettä, no huono selitys, tiedän. On ollut kaikkea ja kaikennäköistä. Olen väsynyt, olen kiukkuinen, olen ilmeisesti jonkin sortin kaatopaikkakin kaikkien ihmisten murheille. Olen ollut sairaana, olen ollut sairaalassa, olen taistellut yhden lapseni hoitoon pääsystä, tuesta ja avusta. Hän on väsynyt tähän kaikkeen, lääkärit pyytelevät anteeksi, että hoitoon pääsy viivästyy. Mitä se auttaa? Ihmiset soittelevat ja soittavat, ovat valmiita neuvomaan, kuinka pitäisi elää tai olla. Tiedän, että olen erittäin hyvä piilottamaan sen, miltä oikeasti tuntuu. Ei sitä kukaan tiedä tai näe. Kun on tällaista "kulissia" pitänyt niin kauan, on siitä naamiosta vaikea luopua. Kun kukaan ei tiedä, mitä sun sisällä oikeasti on, kukaan ei tietenkään osaa suodattaa sitä mitä sinulle lisää tuuppaa. Aina välillä on murtumispiste hyvin lähellä.

Bussilla köröttelin töistä kotiin. Katselin kaunista lumista maisemaa ja hitaasti pimenevää iltaa. Aamulla oli pimeää, kun töihin lähdin ja taas oli pimeää, kun töistä palasin kotiin. Tuolta bussipysäkiltä, kun kävelin kotiin päin, alkoi olla se, niin kutsuttu sininen hetki. Järven jäällä oli utuista lunta, joka kimalteli, kuin miljoona timanttia. Puiden varjot piirtyivät tummemman sinisinä lumeen. Niin kaunista. Pysähdyin hetkeksi ja vain nautin Tästä luonnon upeasta maiseman maalaamisesta.

Niin, kuten moni meidän perheen tunteva tietääkin, meillä on erityislapsia perheessä. Taas, kun Tässä olen kirjoittanut sinne, tänne ja tuonne pitkää tekstiä, liittänyt diagnoosi papereita mukaan ja pohtinut sitä, kuinka paljon kaikkea joutuu tekemään erilailla. Ei sitä ajattele tässä tavallisesta arjessa, ei asiat tunnu sen erilaisemmilta, tämä on meidän perusarkea. Joskus herään kuuntelemaan ja miettimään, kun joku valittaa ihan sellaisesta tavallisesta elämästä, ehkä on ollut vähän väsyneempi lapsi, vähän enemmän sairaana tai muuta sellaista. Kun olen oikein väsynyt, niin olisin aikalailla valmis antamaan mitä vaan siitä tavallisesta arjesta. Kun olen päässyt illalla nukkumaan tai nukahtanut soffalle joskus kolmen jälkeen, kun olen puhunut ja puhunut vanhimman lapsen kanssa, koittanut saada sitä ymmärtämään miltä tuntuu, miksi tarvitsee tuntea, miksi ei voi vaan antaa itsensä näivettyä pois. Kun muulla ei ole väliä, kuin aivoilla kuulemma. Kun on omassa maailmassaan, päänsä sis