Pikkusukka ja pikku Wee

Alkaa tämä vuosi olla lopuillaan ja vuosikin kohta vaihtuu. Joulu meni ja lapset saivat paljon kaikkea kivaa ja varmasti myös toivottua uskoisin. Ihan kiva, että alkaa olemaan ohitse. Niin paljon, kuin nuorempana pidinkin joulusta, on se jotenkin nykyään kauhean ahdistavaa aikaa. Uskon, että se johtuu tästä yleisestä kiiruusta mitä tuntuu olevan koko ajan. Vaikka kuinka koittaa välttää stressiä ja hoppua, aina on jokin homma vaiheessa, lahjat ostamatta, paketoimatta tms. Nytkin jäi niin viime tippaan kaikki hommat. Toisaalta siinä sitten joulupäivänä, kun rakkaan hiljan edesmenneen ystävän haudalle kävelin illan pimeässä, kynttilämeren loisteessa, laittaa se asiat ihan toisiin mittasuhteisiin. Tuntuu niin toivottoman turhalta kaikki tämä älytön töhötys ja materia. Niin monta ystävää nukkui pois tässä ihan hiljattain ja yksi vieläpä todella rakas, mun "järki ja jalatmaassa pitäjä"... Ihana ystävä, joka tuki ja neuvoi, kun näistä pahimmista masennuksistani ylöspäin rämmi...

Viimeinen kouluviikko alkoi. Meidän Isoveli lähti tänään tutustumaan yläasteelle, jonne siis syksyllä olisi tarkoitus mennä. Äiti täällä haikein mielin muistelee sitä ekaa päivää, kun pojan kouluun saattelin. Vielä sai pitää kädestä kiinni ja tuota radanvartta pitkin sinneppäin käpsyteltiin, äiti itkuisena ja poika reippaana, joskin mietteliäänä. Nyt se on koluttu läpi. Koko kuusivuotta(seitsemän, jos eskarikin lasketaan) ala-astetta. Taakse jää tuo tuttu ja turvallinen ala-aste. Äiti koittaa kotonansa kuluttaa aikaa, keksiä tekemistä, ettei ajatukset karkaile tuohon omaan rakkaaseen pieneen mieheen. Haikeus on niin suuri, tuntuu, että se voisi repiä rintakehän hajalle. Itku pyrkii jatkuvasti silmiin. Valmiiksi jo ikävä sitä pientä pohdiskelevaa miestä, niitä ihania kävelyitä puistoissa, sitä suuren maailman ihmettelyä ja valtavaa intoa oppia ja tutkia uutta. Kuinka aika on kiitävää. Voi, kuinka sitä pitäisi muistaa nauttia siitä ajasta, kun nuo lapset ovat pieniä. Aika on niin o...