Pikkusukka ja pikku Wee

Alkaa tämä vuosi olla lopuillaan ja vuosikin kohta vaihtuu. Joulu meni ja lapset saivat paljon kaikkea kivaa ja varmasti myös toivottua uskoisin. Ihan kiva, että alkaa olemaan ohitse. Niin paljon, kuin nuorempana pidinkin joulusta, on se jotenkin nykyään kauhean ahdistavaa aikaa. Uskon, että se johtuu tästä yleisestä kiiruusta mitä tuntuu olevan koko ajan. Vaikka kuinka koittaa välttää stressiä ja hoppua, aina on jokin homma vaiheessa, lahjat ostamatta, paketoimatta tms. Nytkin jäi niin viime tippaan kaikki hommat. Toisaalta siinä sitten joulupäivänä, kun rakkaan hiljan edesmenneen ystävän haudalle kävelin illan pimeässä, kynttilämeren loisteessa, laittaa se asiat ihan toisiin mittasuhteisiin. Tuntuu niin toivottoman turhalta kaikki tämä älytön töhötys ja materia. Niin monta ystävää nukkui pois tässä ihan hiljattain ja yksi vieläpä todella rakas, mun "järki ja jalatmaassa pitäjä"... Ihana ystävä, joka tuki ja neuvoi, kun näistä pahimmista masennuksistani ylöspäin rämmi...

Meillä on hiljaista, suruakin. Rakas Milli-kissamme lähti omille reissuilleen ja sitä kautta jäi auton alle ja kissojen taivaaseen. Kuvassa Miisukka lähdössä mummujen onnittelu reissulle. Pomp de luxin kerroshamonen ja paita, taitaa olla Melanie merkkiset popot stockkalta ja joku perus henkkamake neuletakki ja sukkikset. Töissä on "hiukan" hulinaa kummallakin, joten taas vähiin on jäänyt kirjoittelut.

Nämä uutiset, mitä taas tänäänkin lueskella sai lehdestä. Tai paremminkin joutui, eihän tuollaisia kukaan toivo lukevansa. Laittaa miettimään asioita syvemmältä. Minulla menee usein monta päivää käsitellä itseni kanssa tällaisia asioita. Otan kaiken niin lujasti sydämmelleni ja ajatuksiini. Usein myös uniini. Mikä kumma ihmismielessä saa tekemmän tuollaista, miksi ne lapsetkin pitää ottaa mukaan? Eikö se riitä, että itse lähtee? Tietysti tässä uusimmassa asiassa on kaikki vielä auki, poliisin mukaan. Mutta miettiihän sitä silti. Ketään ei ole asiaan enää vastaamassa, asiasta kertomassa. Lastensuojelu puoli on ollut minulle aina se raskain osuus tätä työtäni, jo opiskeluaikana tuntui äärettömän vaikealta. Kun aina on paljon kysymyksiä, niistä suurimpana MIKSI? Tuo iso kysymys, johon niin harvoin saa vastausta. Muutenkin vastauksia on usein niin vähän, kysymyksiä valtavasti. Mitä tuollaisen jälkeen voi sanoa? Mitä tänne jääneille puhua, sanoa, kysyä? Tänään ei ollut positiivisen ...