Pikkusukka ja pikku Wee

Ensin luureihin soimaan kunnon raskasta musiikkia, jotta pystyn edes hetkeksi keskittymään kirjoittamiseen. En tiedä mitä kertoisin, miten aloittaisin, vaikeata se on tietysti aina ihmiselle, jolla pää käy hitaalla, tekstiä saa korjata kokoajan, puhe on vielä ehkä vähän huonompaa, kuin kirjoittaminen, kun sanat hukkuu ja puhe takeltelee ja pätkii. En ole enää se sama iloinen sosiaalinen ihminen, kotona eristäydyn mieluiten sängylle kippuraan luurit päässä, musiikki soiden, musiikki antaa minulle jotakin tuttua turvaa, muistan laulun sanat hyvin, muista nuoruuden hyvin, muistan vanhat asiat hienosti. Lähimuisti pätkii pahasti, sanat katoavat, korvaan niitä joillakin ihan oudoilla sanoilla, näkö pettää vasemmassa silmässä koko ajan lisää... Oikea silmä yrittää hoitaa hommia ja päätä särkee jatkuvasti, kylkiluut ja solisluut rutistavat hermot ja ilmeisesti myös valtimon rintarangan väliin littiin rakennevien vuoksi, sen valtimon, jonka pitäisi hoitaa vasenta kättä, voin kertoa, että ...

Sairastelua riittää. Ei oikein uskalla enää luottaa huomiseen. Juuri, kun aattelee päässeensä takaisin normi arkeen, jaksavansa taas, niin joku kiskaisee tuolin jalkojen alta pois. Ja taas mennään kohti maata ja lujaa. Olen ollut niin paljon sairaana tänä syksynä, etten tiedä olenko koko ikänäni sairastanut yhtä paljoa? On ollut tulehtunutta rintakehää, pahoja rytmihäiriöistä rintakipuineen, päälle jäänyttä migreenikohtausta, vatsatautia, silmätulehdusta, kurkunpääntulehdusta, poskiontelotulehdusta... En edes muista mitä kaikkea nämä viimeiset kuukaudet ovat sisällään pitäneet. Pää on ollut ihan yli kuormittunut, koska en muista kaikkea kuten pitäisi. Tiedän, että stressi ja liika tekeminen aiheuttaa tämän. Tuossa aikaisemmin tuli niin paljon kaikkea kerralla, pelko syövästä, oli niitä rakkaiden vakavia sairastumisia, huolta perheen toimeentulosta jne... Aina välillä mietin, että miettiikö ne, jotka tuolla ylimmällä pallilla istuvat ollenkaan meitä tavallisia arjen puurtajia, ku...

Niitä riittää syksylläkin. Ei ole pelkkiä kevään puuhia meillä :) Tässä on tapahtunut kaikennäköistä, surua ja murhetta on riittänyt. Pelkoa pahasta sairaudesta, syvää masennusta, rakkaille ihmisille vakavia sairauksia, epävarmuutta perheen toimeentulosta jne.. Olen koittanut koossa pysyä ja murtunutkin välillä, välillä menty lääkkeiden avulla, välillä ilman. Kainaloita asti uponnut jälleen masennuksen, ahdistuksen ja epätoivon suohon, koittanut höttöisen maan tuella nousta ylöspäin, matka on ehkä vieläkin kesken.. Masennuksen aikaisemminkin sairastaneena, tiesin kyllä mikä reitti on kuljettavana taas, kuinka pitkä matka edessä, että voi taas luottaa elämään ja sen kantavuuteen. Vieläkään ei ole hyvä olla, hetkittäin kyllä ja jaksan paremmin jo. En nukahtele keskelle olohuoneen lattiaa, kesken leikin lasten kanssa. Tai unohtele ihan niin paljon asioita ja sanoja. Ei valu tuskanhiki jonkun tullessa kylään. Minä olen valitettavasti aina oireillut fyysisesti psyykkisiin ongelmiin. ...

Tän päivän olen kuluttanut vääntämällä itseni kanssa kättä työhön palaamisesta.  Ja Pikkusukan päikkyyn laittamisesta. Tuo tyttönenhän sinne varmasti olisi enemmänkin, kuin valmis. Kamuja ja puuhaa piisaisi. Vaan en osaa päättää. Laitoin tänään kaiken varalta päivähoitohakemuksenkin menemään, joskos sille hoitopaikalle olisi sittenkin tarvetta.. Ahdistavaa pohdiskelua. Töihin niin kovasti tekisi mieleni. Kovasti on kyselty ja töitäkin kuulemma olisi. Taloudellisesti helpotus olisi myös tervetullut, kotona pyörin ympyrää, tekemisen puutettako?!? Ei luulisi olevan tän kokoisen perheen ja kodin pyörittämisessä. No katsotaan, katsotaan.. Ajatuksena ajattelin kysäistä tuolta meidän toiselta mummulta, vieläkö hän olisi halukas Miisukkaa katsomaan tässä silloin tällöin jouluun asti. Hän itse aikaisemmin ehdotti, että voisi ottaa Miisukan hoitoon, ettei tarvitsek kunnalliseen hoitoon viedä. Aattelin alunperin, että oisin ollut nyt töissä jouluun asti ja sitten jäänyt kevääksi Miisukan k...

Jännä homma, kuinka välillä hermot onkin näin pinnassa. Varsinkin tuo meidän tuleva ekaluokkalainen saa välillä hermot niin kireälle, ettei mitään rajaa. Koko ajan tuossa ihan "iholla". Eli siis aivan vieressä. Ei lähde kulumallakaan. Jos joku syö jotakin on samantien, kuin magneetin vetämänä keittiössä pällistelemässä mitä syöt. Koko ajan höpöttämässä korvan juuressa, ei hetken rauhaa, ei edes illalla. Johonkin on kadonnut se rauhallinen hetki illalla ennen nukahtamista tai nukkumaan menoa. Nuo murkkuikäiset pitävät siitä huolen, ettei rauhallista hetkeä ole. Kun pienemmät saat nukkumaan ja jopa miltei untenmaille siinä 22-aikaan yleensä alkaa pikkuhiljaa väsytystaktiikka toimia. Isommat ryysivät alas, syömään, pällistelemään ja tuijottamaan jonkin ovenkarmin takaa telsua ja kuuntelemaan mitä me yritämme keskustella. Yleensä tässä vaiheessa olen jo aivan kuitti. Mies on yleensä tullut juuri töistä, koska tekee tällä hetkellä myös tuon iltavuoron, eli se yksi ainoa tunti...

mahtuu tähän viikkoon. Meillä päin on ukkostellut muutamaan kertaan vähän enemmän. Harvoin tässä ihan päällä kuitenkaan on. Lisäksi meidän Poksuli teloi itsensä aikas pahasti tuossa eilen iltapäivällä polkupyörällään. Kaatui suht lujasta vauhdista alamäessä ja leuka edellä kivetykseen lensi. Toinen uusista etuhampaista on nyt sitten puoliksi tekoversio, yksi hammas tippui kokonaan matkasta. Onneksi oli maitohammas tuo matkasta jäänyt. Aivotärsky ja ruhjeita. Leuka oli auki ja luultavasti leuan kärjestä murtunut,  alahuulessa mojovat haavat, joiden sisältä sitten niitä etuhampaan paloja kaiveltiin. Onneksi oli kunnon "pottamallin" kypärä päässään. Neurologikin tästä kiitosta antoi Tayssilla, kun tyttöä tutki. Samoin lastenlääkäri ja "yleislääkäri". Reippaasti tuo tuntuu parantuvan, eikä ulospäin kauheasti mitään näkyvää ole, noita kasvojen ja käsivarsien ruhjeita lukuunottamatta, niin ja polvet, ne polvet.... Uudelleen rakennettua hammasta pitää varoa pari viik...

Viimeinen kouluviikko alkoi. Meidän Isoveli lähti tänään tutustumaan yläasteelle, jonne siis syksyllä olisi tarkoitus mennä. Äiti täällä haikein mielin muistelee sitä ekaa päivää, kun pojan kouluun saattelin. Vielä sai pitää kädestä kiinni ja tuota radanvartta pitkin sinneppäin käpsyteltiin, äiti itkuisena ja poika reippaana, joskin mietteliäänä. Nyt se on koluttu läpi. Koko kuusivuotta(seitsemän, jos eskarikin lasketaan) ala-astetta. Taakse jää tuo tuttu ja turvallinen ala-aste. Äiti koittaa kotonansa kuluttaa aikaa, keksiä tekemistä, ettei ajatukset karkaile tuohon omaan rakkaaseen pieneen mieheen. Haikeus on niin suuri, tuntuu, että se voisi repiä rintakehän hajalle. Itku pyrkii jatkuvasti silmiin. Valmiiksi jo ikävä sitä pientä pohdiskelevaa miestä, niitä ihania kävelyitä puistoissa, sitä suuren maailman ihmettelyä ja valtavaa intoa oppia ja tutkia uutta. Kuinka aika on kiitävää. Voi, kuinka sitä pitäisi muistaa nauttia siitä ajasta, kun nuo lapset ovat pieniä. Aika on niin o...