Pikkusukka ja pikku Wee

Uneen painan pään, kutsut ystäväsi lepäämään, käsi minut kantaa uuteen elämään, ikirauhan antaa, valoon jään.... Aikaa on kulunut, paljon. On ollut kiirettä, no huono selitys, tiedän. On ollut kaikkea ja kaikennäköistä. Olen väsynyt, olen kiukkuinen, olen ilmeisesti jonkin sortin kaatopaikkakin kaikkien ihmisten murheille. Olen ollut sairaana, olen ollut sairaalassa, olen taistellut yhden lapseni hoitoon pääsystä, tuesta ja avusta. Hän on väsynyt tähän kaikkeen, lääkärit pyytelevät anteeksi, että hoitoon pääsy viivästyy. Mitä se auttaa? Ihmiset soittelevat ja soittavat, ovat valmiita neuvomaan, kuinka pitäisi elää tai olla. Tiedän, että olen erittäin hyvä piilottamaan sen, miltä oikeasti tuntuu. Ei sitä kukaan tiedä tai näe. Kun on tällaista "kulissia" pitänyt niin kauan, on siitä naamiosta vaikea luopua. Kun kukaan ei tiedä, mitä sun sisällä oikeasti on, kukaan ei tietenkään osaa suodattaa sitä mitä sinulle lisää tuuppaa. Aina välillä on murtumispiste hyvin lähellä....

tai jotakin tuon suuntaista... Meillä nämä aamut tuntuvat vain aikaistuvan ja aikaistuvan koko ajan. Neiti herää jo ennen kuutta, välillä jopa 5.15. Ei siinä mitään, jos itsekkin osaisin nukahtaa, kuten hän klo: 21.00 yöunille, mutta kyllä se venyy mulla sinne vähintään yhteentoista. En ole mikään aamu-uninen ihminen, päin vastoin. Nukun iltaisin helposti ja aamulla, kun herään, pomppaan yleensä samantien ylös. Tänä aamuna jälleen könytty kuuden jäljestä pystyyn. Neljän aikoihin tyttö tuolla jo toiveikkaana kiljui, jolloin maitopullon kanssa sain hänet onnistuneesti takaisin untenmaille. Tälle päivälle vaan äitikin toivoi hieman normaalia enemmän unta. On illalla tytön eskarin kevätjuhlat, tytöllä tanssiesitys(mustankissantango) hyvän poikaystävänsä kanssa. Äidin pitäisi vanhempainyhdistyksen puolesta jakaa reilukaveri kunniakirjat, vaan saa nähdä pysyykö silmät auki ja sanat tallessa.... Puhekkin kai pitäisi jaksaa vielä jonkin näköinen rustata tässä päivän aikana. Nyt viuuuuuhhh...