Pikkusukka ja pikku Wee

On todella ankea keli tuolla. Kaikki ihana, mieltä piristävä valkoinen lumi on sulanut pois. Vettä sataa, on harmaata, usvaista, likaista. Mietin itsekseni, että vielä vähän aikaa on jaksettava, vielä muutama päivä madellaan tämän harmauden keskellä eteenpäin. On sen talven vielä tultava takaisin. Olen talvi-ihminen, tykkään pirteästä pakkasesta, reippailen silloin ulkona paljon. Tykkään pukeutua runsaasti, saa ihan luvan kanssa piiloutua paksuihin, lämpöisiin vaatteisiin, saa käyttää pitkiä villasukkia ja toppahousuja, lämpimiä kenkiä ja kaikelta suojaavaa villamyssyä. Nämä ankeuttajapäivät on vain madeltava eteenpäin, oltava tekemättä mitään, annettava niiden lipua ohitse. Ei pysty aloittamaan mitään, kaikki energia on valutettu pois, on kuin räpistelisi kärpäspaperissa, josta ei pääse irti. Kurjinta on se, että syksyllä ja syystalvella olisi kauheasti tekemistä, palavereja lapsien asioissa, töissä pitäisi suunnitella sitä ja tätä, vaan ei pysty tarttumaan mihinkään. Masennusaiko...

Taivaan täydeltä satanut jo ties montako päivää. Ulos ei päästä, Canal Digitalia tuijotetaan päivät pitkät. Äääh, ahdistavaa. Ei niinkään äidin mielestä, mutta Miisukassa alkaa sisällä oloilu jo näkyä. Eilen olimme toki liikkeellä, kun vaareja kävimme onnittelemassa, mutta sisällä siellä kylässäkin oltiin. Kun sataisi edes lunta. Tuossa vesisateessa ei sinänsä mitään vikaa ole, itse tykkään kovasti syksystä, mutta nuo pienet ihmiset, kun tarvitsevat tuota ulkoilua hieman erilailla, kun me isommat. Ja itse käyn kuitenkin juoksemassa joka ilta, kun vain ehdin, pääsen ja jaksan. Alla muutama pikainen otos, jotakin ihme kuvatuksia, kun ei nyt muutakaan ole. Tuossa omassa hikilenkin jälkeisessä kuvassa ei kyllä kehumista ole, mutta laitetaan nyt sekin tänne :) hyvin venyy vielä, ns. salmiakkivenytys, eli jalkapohjat yhteen, kantapäät kiinni(tai mahdollisimman lähelle haaraa), polvia alaspäin, mulla ne putoavat lattiaan, taivutan vielä itseni tuohon päälle, kun muuten ei veny yhtään :)...