Pikkusukka ja pikku Wee

Uneen painan pään, kutsut ystäväsi lepäämään, käsi minut kantaa uuteen elämään, ikirauhan antaa, valoon jään.... Aikaa on kulunut, paljon. On ollut kiirettä, no huono selitys, tiedän. On ollut kaikkea ja kaikennäköistä. Olen väsynyt, olen kiukkuinen, olen ilmeisesti jonkin sortin kaatopaikkakin kaikkien ihmisten murheille. Olen ollut sairaana, olen ollut sairaalassa, olen taistellut yhden lapseni hoitoon pääsystä, tuesta ja avusta. Hän on väsynyt tähän kaikkeen, lääkärit pyytelevät anteeksi, että hoitoon pääsy viivästyy. Mitä se auttaa? Ihmiset soittelevat ja soittavat, ovat valmiita neuvomaan, kuinka pitäisi elää tai olla. Tiedän, että olen erittäin hyvä piilottamaan sen, miltä oikeasti tuntuu. Ei sitä kukaan tiedä tai näe. Kun on tällaista "kulissia" pitänyt niin kauan, on siitä naamiosta vaikea luopua. Kun kukaan ei tiedä, mitä sun sisällä oikeasti on, kukaan ei tietenkään osaa suodattaa sitä mitä sinulle lisää tuuppaa. Aina välillä on murtumispiste hyvin lähellä....

Niin, kuten moni meidän perheen tunteva tietääkin, meillä on erityislapsia perheessä. Taas, kun Tässä olen kirjoittanut sinne, tänne ja tuonne pitkää tekstiä, liittänyt diagnoosi papereita mukaan ja pohtinut sitä, kuinka paljon kaikkea joutuu tekemään erilailla. Ei sitä ajattele tässä tavallisesta arjessa, ei asiat tunnu sen erilaisemmilta, tämä on meidän perusarkea. Joskus herään kuuntelemaan ja miettimään, kun joku valittaa ihan sellaisesta tavallisesta elämästä, ehkä on ollut vähän väsyneempi lapsi, vähän enemmän sairaana tai muuta sellaista. Kun olen oikein väsynyt, niin olisin aikalailla valmis antamaan mitä vaan siitä tavallisesta arjesta. Kun olen päässyt illalla nukkumaan tai nukahtanut soffalle joskus kolmen jälkeen, kun olen puhunut ja puhunut vanhimman lapsen kanssa, koittanut saada sitä ymmärtämään miltä tuntuu, miksi tarvitsee tuntea, miksi ei voi vaan antaa itsensä näivettyä pois. Kun muulla ei ole väliä, kuin aivoilla kuulemma. Kun on omassa maailmassaan, päänsä sis...

Ulkona tihkuttelee lunta hiljalleen, maahankin ohut kerros on jo jäänyt. Todennäköisesti se siitä sulaa aamuun mennessä pois, mutta tästä pienestäkin valkoisesta hunnusta nautin täysin siemauksin. Huomaan, kuinka energia palaa pikku hiljaa kroppaan, kun talvi lähenee. Ensi viikoksi sain viimein ajan ortopedillekkin, saahaan jotakin järkeä tähän vihoittelevaan selkään. Meillä oli pitkästä aikaa omituista luksusaikaa mieheni kanssa. Rakkaat mummut ja vaarit ottivat lapsoset hoiviinsa, molemmat olimme lomalla, minä sairaus- ja mieheni syyslomalla. Lähdimme pariksi päiväksi ihan kahdestaan reissuun, söimme hyvin, nukuimme hyvin ja vaan nautimme olostamme. Saunoimme kuun loistaessa järven pinnasta...  Joskus olo vaan on mukavaa, elämä alkaa pikku hiljaa voittamaan ja olo kohentumaan.