Pikkusukka ja pikku Wee

                                          Kun on aivan rikki        Aivan hiljaa, pieni valonsäie pääsee mieleeni, koittaa kovasti lämmittää ja poistaa pimeyttä sieltä. Aivan, kuin salaa, korviin tarttuu linnunlaulu, ohittaa hetkeksi nämä synkät mietteet ja ajatukset, pakottaa nostamaan katseen harmaista kengän kärjistä ylös, kohti kevään ensi auringonsäteitä. Välillä unohdan hetkeksi vatsaa ja rintaa puristavan ahdistuksen ja jännityksen pallon, hetkeksi tuntuu, kuin senkin solmut pikkuhiljaa aukeaisivat. Vielä kaikki on kovin herkkää, en uskalla luottaa vielä huomiseen. Yksi väärä sana, yksi väärä puheenaihe, niin putoan taas ja lujaa, luottamus itseeni katoaa, kuin nuo kevään vaaleansinisen taivaan utupilvet, jotka lupailevat jo lämpiävää ja valoa....

Eipä tässä ihmeitä, kunhan jotakin näin sunnuntain ratoksi tänne kirjoittelen. Aavistuksen alkanut ahdistus helpottaa, toiset päivät menevät paremmin, kuin toiset. Pahimpiä ovat nämä lomat ja viikonloput, kun ollaan kotosalla. Töissä on muuta ajateltavaa ja puuhaa. Reippaita aamulenkkejä herra Kuonopään kanssa olen tehnyt, tosin tänäaamuna järvenrantaa kävellessämme olin liki varma, että otsa jäätyy justiinsa, lämpöisestä villamyssystä huolimatta. Aivan hervoton viima puhalteli ja lumi pöllysi. Kaksi pientä puutakin joutui tuulelle antautumaan ja maahan heittäytymään pitkin pituuttaan. Kera 11-pakkasasteen tuo oli aikas vilpoista ulkoilua tuossa viimassa. Ei se sitten tuolla metsässä enää niin tuntunutkaan, tosin jalkakäytävää, kun pätkän kuljimme, oli mahdoton erottaa missä on jalkakäytävän reuna ja missä autotie. Komiat oli kinokset jalkakäytävällekkin tuuli puhallellut. Tätä tuossa mietinkin kävellessäni. Autotiet nimittäin oli aika hyvin puunattu puhtaaksi... Mutta tottahan...

En tiedä mistä tämä vetämättömyys johtuu. Yleensä syksy on sitä "mun omaani aikaani", vaan nyt tuntuu, kuin räpistelisi kärpäspaperissa kiinni. Ei irtoa, ei lähde lentoon. Ajatus kyllä lentää, vaan kroppa toimii, kuin ykkösvaihteella, välillä tuntuu, kuin olisi jäänyt käsijarru päälle. Aamuisin nukun piiiitkään, mikä on itselleni aivan käsittämättömän outoa. En ole ikinä, kuunaan kullan valkeana ollut mikään aamu-uninen ihminen, päin vastoin. Vitamiinitkin kiltisti olen purkista pistellyt, lenkillä koitan käydä juoksemassa, tosin sekin on nyt jäänyt kertaan viikossa, kun on välillä ollut niin tajuttoman liukasta, ettei noilla minun kesäisillä juoksutossuilla ole tonne enää ilta kuuden jälkeen mitään asiaa, jos meinaa päänsä säilyttää kokonaisena. Ehkäpä se sitten on kaikessa ahdistavuudessaan taas tämä Marraskuu, pimeä, synkkä ja sateinen. Odotan intona lunta, tykkään kovasti joulusta, tosin hiukan sekin stressiä aiheuttaa, kun omia lapsia on viisi, lisäksi kummilapsiakin...