Pikkusukka ja pikku Wee

Eli aikainen avausvuoro napsahti maanantaille, siistä syystä mitään kovinkaan järkevää tuskin suustani ulos saan suollettua. Ihan vaan ajattelin kirjotella, että täällä ollaan, väsyneenä tosin, mutta tallessa edelleen ;) Jotain ompelujakin koitin tuossa viritellä viikonloppuna, muttei oikein ottanut vielä tuulta alleen.. Katsotaan, katsotaan... Tarvitsee vissiin tulla sen kevään ja auringon, että energiaa alkaa olemaan edes hitusen enemmän. Kaippa sitä on ihminen tulossa vanhaksi, kun ei enää osaa nauttia talvesta ja syksystä samoin, kuin ennen. Nyt on muutama mennyt niin persiilleen, ettei oikein itsekkään tiedä. No tästä taas eteenpäin....

Sydämellisiä ajatuksia ja joulun aluaikaa. Ainuttakaan lahjaa en ole vielä ostanut, en ainuttakaan leivonnaista tai jouluruokaa laittanut. Välillä meinaa harmitus ja katkeruus päästä mieleen, mutta yritän sen painaa johonkin tuonne mielen taka-alalle. Kun olisi millä laittaa ja mistä laittaa... Sydäntä riipaisee lukea facebookissa ryhmiä, joissa äidit ja isät uskaltavat kertoa, kuinka tiukilla ovat ja pyytää sitä apua. Mieli olisi kova auttaa ja halu, mutta ei ole tänä jouluna mitään mahkua tuohon. Onneksi osaan ommella. Kaikesta täytyy kaivaa esiin jotakin positiivista. Onneksi lapseni ovat tottuneet siihen, ettei mitään isoa tule lahjaksi ja toiveetkin ovat yleensä sen mukaisia. Välillä mietin, että ihmisillä ei ole ihan oikeasti mitään käsitystä siitä kuinka tiukilla mennään koko ajan. Eikä heillä tarvitsekkaan olla, eikös meillä jokaisella ole omat murheensa kannettavana? Välillä vaan ahdistaa niin valtavasti, ettei oikein tiedä miten olisi. Sydämeen sattuu ja tuntuu paha...

...ettei oikein mistään tule mitään, mitään ei ehdi tehdä, vaikka kuinka haluaisi. Juu, juu, taas varmasti joku mua heittääkin kommentilla, että ota sitä aikaa itsellesi. Sitten jääkin kysymys, MISTÄ??? Mun piti ja edelleenkin kovasti haluaisin mennä juoksemaan sen puolimaratonin syyskuussa, vaan saa nähdä, kuinka käy. Harjoituskerrat jäävät armotta vähiin, ei vaan ole aikaa. Olen tämän(kin) viikon puoliväliin täällä keskenäni lasten kanssa.  Lapsista vielä isommat ovat reissussa, joten jäljellä on nuo kaksi pienintä. Niistä ei ole toisiaan vahtimaan, eikä niille myöskään vahtia ole. Juoksurattaita en ole tullut hommanneeksi tuolle pienimmälle, koska on kuitenkin jo niin iso, ettei kohta enää edes ks. kulkupelejä tarvitse. Välillä iskee ihan totaalinen lamaannus, kuten nyt. En vain saa itsestäni revittyä mitään irti. Pelkkä koiran lenkityskin tuntuu isolta hommalta, kun täytyy pienin pakata kärryihin ja isompaa pientä ohjeistaa, jos ei mukaan ole lähdössä. Kun tuo toinen ...

En tiedä mistä tämä vetämättömyys johtuu. Yleensä syksy on sitä "mun omaani aikaani", vaan nyt tuntuu, kuin räpistelisi kärpäspaperissa kiinni. Ei irtoa, ei lähde lentoon. Ajatus kyllä lentää, vaan kroppa toimii, kuin ykkösvaihteella, välillä tuntuu, kuin olisi jäänyt käsijarru päälle. Aamuisin nukun piiiitkään, mikä on itselleni aivan käsittämättömän outoa. En ole ikinä, kuunaan kullan valkeana ollut mikään aamu-uninen ihminen, päin vastoin. Vitamiinitkin kiltisti olen purkista pistellyt, lenkillä koitan käydä juoksemassa, tosin sekin on nyt jäänyt kertaan viikossa, kun on välillä ollut niin tajuttoman liukasta, ettei noilla minun kesäisillä juoksutossuilla ole tonne enää ilta kuuden jälkeen mitään asiaa, jos meinaa päänsä säilyttää kokonaisena. Ehkäpä se sitten on kaikessa ahdistavuudessaan taas tämä Marraskuu, pimeä, synkkä ja sateinen. Odotan intona lunta, tykkään kovasti joulusta, tosin hiukan sekin stressiä aiheuttaa, kun omia lapsia on viisi, lisäksi kummilapsiakin...