Pikkusukka ja pikku Wee

Sairastelua riittää. Ei oikein uskalla enää luottaa huomiseen. Juuri, kun aattelee päässeensä takaisin normi arkeen, jaksavansa taas, niin joku kiskaisee tuolin jalkojen alta pois. Ja taas mennään kohti maata ja lujaa. Olen ollut niin paljon sairaana tänä syksynä, etten tiedä olenko koko ikänäni sairastanut yhtä paljoa? On ollut tulehtunutta rintakehää, pahoja rytmihäiriöistä rintakipuineen, päälle jäänyttä migreenikohtausta, vatsatautia, silmätulehdusta, kurkunpääntulehdusta, poskiontelotulehdusta... En edes muista mitä kaikkea nämä viimeiset kuukaudet ovat sisällään pitäneet. Pää on ollut ihan yli kuormittunut, koska en muista kaikkea kuten pitäisi. Tiedän, että stressi ja liika tekeminen aiheuttaa tämän. Tuossa aikaisemmin tuli niin paljon kaikkea kerralla, pelko syövästä, oli niitä rakkaiden vakavia sairastumisia, huolta perheen toimeentulosta jne... Aina välillä mietin, että miettiikö ne, jotka tuolla ylimmällä pallilla istuvat ollenkaan meitä tavallisia arjen puurtajia, ku...

Tää on taas näitä päiviä, muutaman aamuvuoron jälkeisiä tuskastuneita ja väsyneitä kirjoituksia, jotka vaan täytyy kirjoittaa. Eniten ärsyttää ja turhauttaa se, ettei jaksa. Ei jaksa enää kotiin tultua puhua mitään järkevää, ei lapsille, saatikka sitten aikuisille.  Vastaus minkä jaksaa tuottaa ilman isoimpia pyrkimyksiä on jotakin linjaa: painu nyt pois siitä, jaha, ihan sama, ok, voitko mennä nyt siitä johonkin... Turhauttaa ja raivostuttaa. Lapsetkin kyllä ansaitsisivat jotakin muuta, kuin rätti väsyneen, ennen viittä nousseen äidin, joka kotiutuu siinä jälleen ennen viittä. Keskusteluseuraa, kiinnostusta, jms. Tällä hetkellä joku negatiivisuuden siemen tuolla mieleni perukoilla itää. Liekö syy osittain jälleen kipeytynyt selkä, vai jokin muu. Juuri pääsin iloitsemaan, kun selkääni ei oikeastaan ole sattunut ollenkaan. Maanantaina se jälleen alkoi muistutella olostaan, toivottavasti menee ohitse ilman isompia kramppeja, aina sen kuusi viikkoa seisoo, vaikka tikunnokassa, mi...